Mun oli uskottava omaan pärjäämiseeni. Siihen että saan asunnon, auton ja tarvittavat kodinkoneet ja huonekalut. Pelotti todella paljon.

Miten mun rahat riittää, kun visakin on jo vuosia ollut aina ihan tapissa? Miten saan maksettua vuokran, reilu 600e joka kuukausi? Puhelin- ja nettiliittymät? Auton vakuutukset, sähkölaskut, vaatteet, ruuat yms kulut?

En olisikaan, onneksi olin sen verran tajuissani eron aikaan, että neuvottelin itselleni summan, jonka ex maksaa siitä, että jää asumaan maataloomme. Summa olisi todellakin voinut olla paljon suurempi, että olisin voinut ostaa heti kunnon asunnon. Toisalta, ex alunperin tarjosi pienempää summaa, joten olen tyytyväinen, että sain enemmän. 

Ensin maksoin kaikki velat pois, siis auton, visan ja toisen luottokortin. Minun piti ostaa polkupyörä, pakastin, levitettäviä sohvia, pyykinpesukone, kattolamput jokaiseen huoneeseen (en vienyt yhtään valaisinta entisestä kodista), mattoja, kahvinkeitin ja kaikenlaista. En mitään turhaa halunnut hankkia, mutta kyllä rahaa meni noihinkin.

Aluksi mietin, että ostan heti asunnon. Mutta en uskaltanut. Ja toisaalta, sain niin kauniin vuokra-asunnon, todella kiva kolmio, ettei edes haluttanut ostaa mitään. Ajattelin että pärjään tässä, isot ikkunat ja lasitettu parveke, hiljaiset naapurit ja mahtavat lenkkimaastot vieressä. Mutta sitten, kun lapseni alkoikin tässä viihtymään (ja jo aikuinen lapseni asui luonani), niin onhan se sirkusta. Minun pitää omasta makuuhuoneestani siirtyä olkkarin levitettävälle sohvalle. Olkkari on avomallinen, ei ole ovea ja keittiö on siinä samassa. Joten kun lapseni ja hänen kaverinsa kotiutuivat myöhään illalla, niin he kävivät jääkaapilla, vessassa jne ja minä yritin nukkua. 

Aloin etsimään asuntoa vakavammin ja sitten löysinkin. Kolmio, jonka olkkarissa on ovi, joten se tulee olemaan minun "makuuhuone" ja lapsilla on pysyvät omat huoneet. Loppuu tämä puljaaminen. Asunnon hinta on varsin kohtuullinen, en menetä yöuniani velan takia. Velan lyhennys + vastike /kk on pienempi summa, mitä nykyään maksan vuokraa. Pelottaa silti, enkä uskalla hirveästi mistään unelmoida, ennenkun asun siinä ja olen todennut sen kivaksi. Se on naapurikunnasta, koska hintaero tämän isomman kunnan asuntoihin oli huima!

Kaupat tedään ensi viikolla ja muuttamaan pääsen siitä parin viikon päästä! Ex tietää asiasta, lapseni oli puhunut sille. Hän ei ollut kuulemma sanonut mitään. Olen varma siitä, että hän on ihan ihmeissään, miten mulla edes on rahaa? Että enkö minä ole jo tuhlannut kaikki? En, hyvä exäni, minä en ollut meidän perheessä se tuhlari, vaikka niin halusit minun itsestäni uskovan. Minä olin se, joka piti budjettia menoista ja tuloista. Sinä olit se, joka tarpeen tullen veti kaikki överiksi ja ulkomaanmatkat ei koskaan tehnyt kipeetä. "Kyllä meillä on rahaa, varaa vaan matka..." ja sitten kituutettiin maksamisen kanssa sekä loman jälkeen kituutettiin. Mutta niistä ex ei ollut tietäkseenkään, hän heittäytyi täysin "varattomaksi", ja minä hoidin ruuan pöytään, oli tilanne mikä tahansa. Valehtelija, kiusaaja, alistaja, piinaaja, minun ei tarvitse sitä enää sietää.

Minä olen oman itseni herra, aikuinen nainen, teen omat virheeni, kannan niistä itse vastuun ja aion elää juuri sellaista elämää, mitä tahdon. Niissä raameissa tietenkin, mitä on. Tähän liittyy myös se, että olen tavannut miehen, ihanan ja kiltin, joka tulee olemaan tukenani kaikessa, tiedän sen. 

-Tähti