Millainen vaimo olin? Mitä minä yritin, että saisin liiton pelastettua?

Me exän kanssa alettiin olemaan yhdessä, kun olin 19v. Me erottiinkin seurusteluaikana muutamaan otteeseen mutta palasimme aina yhteen. Ajattelin ja luulin, että parisuhde on sellainen, että riitoja on ja niitä sitten setvitään, eikä mieleeni tullut, että siinä olisi jotain vikaa.

Kun me menimme naimisiin, olin 24 vuotias. Olimme seurustelleet 5 vuotta ja luulin tietäväni mitä teen ja kenen kanssa. Vanhemmat eivät puuttuneet meidän seurusteluun eikä myöskään naimisiin meneminen ollut kenellekään mikään ongelma. Kotoa olin saanut sellaisen kuvan parisuhteesta, että riitoja todellakin on ja hellyyttä todellakaan ei ole. Kukaan ei myöskään minulle koskaan selvittänyt millainen hyvä parisuhde on, mitä se pitää sisällään ja mitä siinä pitää olla ja mitä siinä ei saa olla. En kyllä mitään parisuhdeneuvoja kysellytkään enkä niitä kaivannut. Tiesin mitä tein, olinhan aikuinen.

Olin exälleni aina uskollinen, en ikinä pettänyt häntä ja siitä olen kyllä ylpeä. Olisi ehkä ollut syytä vaikka hairahtuakin joskus.. Luulen, erittäin vahvasti, että hänellä oli muita naisia. Mutta se ei nyt ollut tämän postauksen aihe.

En tietenkään ole mitenkään täydellinen, olen virheitä tehnyt minäkin tässä suhteessa ja toiminut vastoin periaatteitani ja tehnyt huonoja valintoja ja huutanut exälleni ja syyttänyt häntä kaikesta. MUTTA, minä olen myös katunut ja selittänyt miksi toimin väärin, olen pyytänyt anteeksi huonoa käytöstäni ja kehunut miten hyvä mies hän on (todellakin!!!). Olen osallistunut kaikkiin kodin töihin, lapset on minulle aina ollut erityisen tärkeä asia ja heidän hyvinvointi. Hyvin paljon olin myös lasten ja exän välissä selvittämässä mitä juttua milloinkin. Ex oli aika huono omien lastensa kanssa tekemään esim. kompromisseja. Jos hänen mielipiteensä tai suunnitelmansa ei lapsille oikeen sopinut, niin se oli sitten kerrasta poikki. Ei sitten jos ei käy. Olen huono isä...huono aviomies...

Olin myös monesti hyssyttelemässä lapsia, kun tunsin, että ex voisi kohta hermostua, jos lapset jatkavat liian äänekästä menoa. Ex teetätti myös lapsilla kaikenlaisia töitä, joista lupasi maksaa palkkaa, muttei ikinä maksanut mitään. Hän kontrolloi rahojaan kuin haukka ja tarpeen tullen tekeytyi täysin varattomaksi. Minä siis maksoin exän teettämistä töistä lapsille, että sopu säilyy ja erityisesti siksi, että lapset eivät niin pahasti pettyisi. Että heillä olisi joku aikuinen, kehen voi luottaa. Ex nälvi ja ivasi minua tästäkin aiheesta että "lapset saa astianpesukoneen tyhjentämisestä 15e". Mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa, monesti neuvottelin lasten kanssa kotitöille hinnat, ja kun esim. kuukuden päästä heille kaikesta maksoin, se oli yhteensä 15e. Mutta ex halusi nähdä tuonkin asian miten tahtoi.

Tein kyllä ihan kaikkeni, että meidän liitto onnistuisi. Järjestin meille välillä kahdenkeskistä aikaa, joskus oltiin vain kotona, joskus jopa viikon reissulla etelässä. Joskus ne hetket meni ihan hyvin, joskus täysin päin persettä, mutta yritin ainakin. Hän itse ei koskaan järjestänyt mitään. Ei ehkä osannut tai paremminkin hän ei YMMÄRTÄNYT??

Mutta vaikka kuinka yritin ja tein vaikka mitä, aina minua kohdeltiin yhtä huonosti. Minua ei suoranaisesti haukuttu, mutta hyvin hienovaraisesti vihjattiin esim. ulkonäöstä ja hän myös nauroi ja pilkkasi minua (sääret, korvat..) vaikka olen kyllä ihan hyvännäköinen nainen. Yritin ja yritin, mutta huono olo jäi aina. Riitelimme paljon, koska en halunnut suostua täysin kynnysmatoksi. Meillä oli todella pitkiä mykkäkouluja ja lopuksi minä olin kaikkeen syyllinen. Riitojen aikana minun oli todella vaikeaa puolustaa itseäni, hermostuin ja valitsin usein ne täysin väärät sanat, huusin ja itkin. Ex ei anteeksi pyydellyt mitään, joten en sitä sitten enää kysellyt enkä odottanutkaan. Mutta en pyydellyt enää minäkään anteeksi enkä liioin halunnut riitoja enää selvittää. Olkoot sitten, miksi minun pitää, jos toinenkaan ei vaivaudu? Ja näin meillä sujui rattoisasti viimeiset kaksi vuotta. Ei tunteita. Ei mitään. Ahdistusta.

-Tähti