Uuden ihmisen tapailu yli 40v eronneena, ei ole ihan helppo keissi. Puhumattakaan, jos on sellainen kiva vaiva, kuin minulla eli IBS, vatsa voi mennä sekaisin missä vaan, milloin vaan. Se tuo pientä lisäjännitystä suhteeseen, ja se jännitys ei ole todellakaan mitään positiivista.

Mietin alkuvuodesta, että jos alkaisin tapailemaan uutta miestä joskus, niin miten ihmeessä? En voi mennä sen kanssa syömään ravintolaan ja sen jälkeen vaikka kävelylle. En voi mennä kävelylle hänen kanssa ollenkaan. En voi mennä miehen luokse emmekä voi olla minun luonani. En voi mennä päiväkahville enkä ylipäätään yhtään mihinkään, koska vatsani voi mennä täysin sekaisin, eikä ole kivaa istua vessassa, kun pitäisi olla miehen seurassa. Sitten jännitän tietenkin jo etukäteen sitä, että meneekö vatsa sekaisin ja meneehän se sitten. Miten ihmeessä voin tapailla enää koskaan ketään??

Aloin sitten puhumaan yhdelle tutulle miehelle erosta ja sen aiheuttamista tunteista ja miten vaikeaa se onkaan. Hän on eronnut ja ymmärsi hyvin, vaikkakin hänen ero oli ollut todella helppo. Hän jaksoi olla olkapäänä, oli niin helpottavaa avautua jollekin, koska mulla ei ollut ketään muuta ihmistä, kenelle olisin voinut noin täydellisesti avautua. Oma äitini tietenkin, mutta hän ottaa asiat liian raskaasti. Kahdelle parhaalle ystävälle en voinut avautua, koska he asuvat niin kaukana, en halunnut soitella heille enkä jotenkin luottanut heihin tässä asiassa. Nyttemmin olen heillekin kertonut lähes kaiken. 

Mies on siis tuttavani ollut jo 10 vuotta. Uskomatonta, miten sitä luulee muka tuntevansa jonkun, mutta kun tutustuu paremmin, niin huomaa ettei tunnekaan ollenkaan koko ihmistä. Miten jännitävää onkaan tutustua vanhaan tuttuun ihan perinpohjin! Hänen kanssaan juttu luisti, vaikka kumpikaan meistä ei ole mikään suupaltti. Aloimme kirjottelemaan toisillemme sähköpostia, koska emme voineet tavata kovin usein. Hänellä oli omat lapset aina viikolla ja minulla oli miten sattuu, monesti viikonloppuisin oli nuorimmainen lapseni sekä hänen kavereitaan. Kirjottelimme ihan kaikesta, ruuanlaitosta seksiin. Ja paljastin hänelle myös vatsaongelmani, ja hän todella ymmärsi sen! Hän ei nauranut eikä pilkannut, kuten exäni. Hän oikeasti yritti keksiä siihen keinoja, miten voisi helpottaa oloani. Aloin kokeilemaan gluteenitonta ruokavaliota ja se auttoi. Välillä myös välttelin sokeria ja ongelmani pienenivät ja helpottuivat. Uskalsin olla hänen luonaan, tosin Imodiumin ja Opamoxin voimalla. Opamoxia otin 3/4 tai puolikkaan, sillä se väsyttää niin paljon, mutta se siis auttaa siihen, etten niin pakonomaisesti ajattele vatsaani. Monesti, kun menin hänen luokseen, otin kotona pari imodiumia ja opamoxin ja matkalla vielä suuhun liukenevan imodiumin. Joskus olin mennessä ihan paniikissa, ettei tästä mitään tule, mutta aina hänen luonaan rauhoituin. Hän on itse rauhallisuus, eikä koskaan pakota minua tekemään mitä en tahdo.

Näin tämä meidän keskustelusuhde on muuttunut ihan oikeaksi suhteeksi. Häneen voin luottaa 100%, hän auttaa ja tukee, kyselee kokoajan onko kaikki hyvin. Edelleen mulla on vatsan kanssa ongelmaa, varsinkin kun olen hänen luonaan yötä. En osaa kunnolla nukkua hänen vieressään ja aamuyöllä herään aina siihen, että "mitä jos vatsani menee sekaisin" -tunteeseen. Välillä saan sen hillittyä, todella usein otan aamulla opamoxin ja imodiumin ja ne helpottaa. Vatsani ei ole hänen seurassaan ollut vielä koskaan sekaisin. Se on kait hyvä merkki.

Sitten on myös muita ongelmia, kuten oma ulkonäkö. Ex polki itsetuntoni maan rakoon ja sieltä on hiukan vaikea nousta. Näen itseni ihan ok näköisenä, mutta kun tarkaselee lähemmin, kaikkialla on ongelmia. Hiuksista varpaisiin. Eniten mua hävettää vatsa, joka on semmoinen mukava pallo! Kun syön vähemmän hiilareita, se ihan selvästi auttaa. Mutta välillä on vaan saatava leipää, gluteenitonta siis. Mies on kehunut mun ulkonäköäni maasta taivaaseen, hänelle minä olen täydellinen ja se riittää. Hänelläkin on itsetunto-ongelmia, joita minä taas en näe, hän on niin hyvännäköinen ja todella seksikäs! Kaikki ainekset onneen? Niin on, ja meillä ei ole kiire, emme ole muuttamassa yhteen, sillä minä muutan huomenna omaan asuntooni! Mies voi olla sitten minunkin luonani yötä, hän ei ole koskaan ollut mun luona yötä, sillä nykyisessä asunnossa ei ole kaikille omaa huonetta. Enkä ole halunnut aiheuttaa lapsissani tunnetta, että he olisivat mulle vähemmän tärkeitä. Ovat saaneet tutustua mieheen pikkuhiljaa ja ihan rauhassa.

Odotan tulevaisuutta hänen kanssaan, meillä on ihan tavallisia "unelmia". Minä haluan opetella siihen, että voisin käydä hänen kanssaan ihan rauhassa ulkoilemassa, etten ajattele vatsaani. Sekään ei ole kiva ajatus, että kesken lenkin puskaan paskalle. Mutta uskon itseeni, että se onnistuu. Mä vielä pääsen näistä exän aiheuttamista ongelmista eroon. Musta tulee vielä se ihminen, joka olin alunperin, herkkä ja rauhallinen. Exän kanssa elämä oli niin vuoristorataa, ikinä ei tiennyt mistä tuulee ja mihin mennään, kaikki oli niin epävarmaa. Nyt rakennan itselleni vakaan pohjan ja sen päälle hyvän ja onnellisen elämän, pidän lähelläni vain ne ihmiset, jotka aiheuttaa mulle hyvää oloa.

Mukavaa viikonloppua!

-Tähti