Muutunko minä toisenlaiseksi ihmiseksi?

Olen ollut koko edellisen suhteeni, 25v, iloinen, positiivinen ja reipas, koska on ollut pakko. Muuten minä en olisi selvinnyt, en olisi jaksanut kantaa sitä taakkaa negatiivisella asenteella. Minun piti myös hyvän huumorin ja ymmärryksen kautta käsitellä exää, kun hän oli todella pahalla päällä. Minun piti saada hänen ajatuksensa pois riita-asiasta. Kun ex oli riitaan syyllinen, hän käänsi sen aina niin, että minä olin syyllinen. Syyllisen löytyminen oli tärkeää, mutta myös todella helppoa, koska se olin aina minä. 

Kun ex oli riitaan syyllinen ja tehnyt jotain väärää ja pahaa, hän ei ottanut siitä mitään vastuuta, ei tehnyt mitään millä olisi korjannut tilanteen, ei pyytänyt anteeksi eikä pahoitellut asiaa mitenkään. Joskus hän ei edes selitellyt, kun oli tarpeeksi suuttunut. Yleensä selityksiä kyllä löytyi, mutta lopputulema oli ettei hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään väärää. Hän ei vaan ymmärtänyt. Monesti hän pakeni paikalta, kun ei halunnut kuulla minun huutoa ja kiukuttelua ja varsinkaan kysymyksiä. Mykkäkoulua oli alkuvuosina hyvin vähän tai ei ollenkaan, koska minun oli saatava riita selvitettyä, en voinut olla riidoissa, tunsin hirvittävää tuskaa siitä. Eli menin hänen luokseen hyvittelemään, kerjäämään anteeksiantoa käyttäytymisestäni ja kehumaan miten hyvä mies hän on. Viime vuosina en enää viitsinyt vaivautua, koska riitoja ei sillä tavalla selvitetty, niitä ei hänen kanssaan voinut selvittää mitenkään. Sitäpaitsi minua alkoi etomaan oma käytökseni, että ihan oikeasti matelin hänen Korkeutensa edessä anteeksiantoa asiasta, johon en ollut edes syyllinen. Huh.

Jos sitten minä olin riitaan syyllinen, niin toki hän antoi minun kuulla kunniani. Lopputulema oli sama kuin edellä kuvasin, eli minä anoin anteeksiantoa ja kehuin kuinka hyvä mies hän oli. Loppujenlopuksi olin aina yksin miettimässä, mitä tässä oikein tapahtui, kuka sanoi mitä ja miten se taas meni niin, että minä olen ainoa syyllinen.

Hän ei pyytänyt koskaan anteeksi, ei ikinä.

Nyt on täysin erilainen parisuhde ja mies. Olen alkanut miettimään tuota käytöstäni, että onkohan se oikeasti minua vai vaan pakosta opeteltua? Selviytymiskeino? Muutunko minä vielä joksikin toiseksi? Jos minusta tuleekin pikkuhiljaa semmoinen nalkuttava ja ärsyttävä nainen, koska minun ei enää tarvitse olla se nöyrä ja liian kiltti? 25 vuotta on niin pitkä aika, että enhän minä tiedä millainen oikeasti olenkaan. 

Mutta nyt olen ainakin onnellinen, tasapainossa ja kaikesta huolimatta kiitollinen. Itselleni. Siitä että uskalsin lähteä ja erota, vaikka pelotti todella paljon. Minä saan hengittää vapaasti, tehdä mitä tahdon ja kukaan ei tunge laskujaan minulle maksettavaksi. Kukaan ei vähättele minua tai vaadi asioita, joita en haluaisi tehdä. Luulen, että exästä vielä kuuluu, hän varmasti tietyin väliajoin kaataa kaikkea paskaa niskaani. Se sattuu, itkettää, mutta minkäs teet. En voi alkaa itseäni puolustamaan enkä voi vastata viestiin, siitä ei vaan tule selvää koskaan.

-Tähti