28.3.2017

Tasan vuosi sitten muutin toiselle paikkakunnalle. Poikani jäi isälleen asumaan, josta minulla on ihan jatkuvasti edelleen, huono omatunto, paha mieli. Hän toisaalta halusi jäädä sinne, missä on kaverit ja toisaalta, minulla ei ollut tarjota alkuun sellaista asuntoa, missä hänellä olisi ollut oma huone. Se oli pojalle todennäköisesti erittäin rankka kokemus, jota isänsä kovasti komppasi, että "äiti on hylännyt meidät." "MEIDÄT"!!!! Kävin sen exälle suomentamassa, että minä en ole sinun äitisi! Ja poikaani en hylkää KOSKAAN!!

Minulla oli toisella paikkakunnalla 25m2 yksiö, jossa tyttömme asui silloin. Siinä mahtui kaksi nukkumaan, poikani ei suostunut siihen kertaakaan tulemaan. Aluksi vuoroteltiin exän kanssa viikonloppuja niin, että minä pääsin vanhaan kotiin pojan luo ja ex vietti yksin kaupunkiviikonloppua. Joskus hän kutsui minut syömään, että "hän on tehnyt ruokaa ja syödään kaikki lounas yhdessä" ja hän sitten lähtee viikonlopun viettoon, minne milloinkin. No, sitä lounasta emme koskaan yhdessä syöneet, hän ei halunnutkaan ja sitten pojalta kuulin, että mummo oli käynyt sen ruuankin tekemässä. Se siitä.

Minä nautin suunnattomasti vapaudestani! Ei haitannut yhtään pienenpieni yksiö, käsin tiskaaminen tai samassa huoneessa tyttären kanssa nukkuminen. Ihana oli aamuisin herätä töihin ja iltaisin käydä kävelyllä kaupungin laitamilla ja seurata kevään ja kesän tulemista. Minulta jäi pois monenlaiset henkiset ja psyykkiset vaivat. Paniikkikohtaukset, alkava masennus, vatsaongelmat. Mutta kun ex piinasi vielä kuukausia kaikenlaisilla asioilla, niin olin välillä jo ihan täysin valmis palaamaan takaisin. Ja olisin mennytkin, mutta puhuin ihmisten kanssa asioista ja aina tajusin, että ex yrittää vain manipuloida minua ja kiristää juuri sillä asialla, mikä minua eniten kuristaa, lapsilla. Pystyin käymään töissä koko kevään, vaikka siellä oli tietenkin juuri silloin ihan äärimmäisen rankkaa. Piti tehdä kahta hommaa samaan aikaan. Tukkaa lähti päästä ihan hirveästi ja itkin töissä. Pakko, kun exältä tuli kesken työpäivän niin karmeita viestejä. Työkavereille puhuminen kyllä todella auttoi, siis niille muutamalle, keiden kanssa olin aina jutellut kaikesta.

Kaksi kuukautta yksiössä asuttuani sain kaupungilta vuokra-asunnon, johon poikanikin sitten suostui tulemaan ja olikin koko kesän melkein kaikki viikonloput siinä ja muulloinkin. Pääsin puhumaan hänen kanssaan asioista, yritin kertoa syitä eroon niin, että hän tajuaisi, etten voinut olla siinä liitossa yhtään kauempaa, vaan minun oli pakko lähteä. Toisaalta en halunnut häntä rasittaa liikaa, joten monesti vain pidämme hauskaa, kun hän tulee mun luokse. Varsinkin nykyään, kun erosta on jo aikaa. Poika oli viime keväänä välillä todella hiljainen ja onnettoman oloinen, muttei koskaan avautunut minulle, mitä mietti. Opettaja kerran sitten sanoi, että hän oli kuullut pojan puhuneen kavereilleen erosta ja oli tyytyväinen, että hän on kavereilleen avautunut asiasta ja tunteista. Niin minäkin olen, todella hyvä että jollekin puhuu. Nykyään poika on ihan oma itsensä ja me aina hullutellaan, ainakin vähän, kun nähdään. Hän on luonani joka viikko pari-kolme päivää, onneksi, sillä oli äärimmäisen rankkaa, kun joskus näin häntä esim. joka toisella viikolla pari päivää tai harvemmin.

Viimeiset kaksi vuotta exän kanssa oli aika kovaa aikaa, kun jälkeenpäin miettii. Tuntuu että hän halusikin minun lähtevän. Hän oli todella itsekäs, ei antanut itsestään yhtään mitään, veti rahat niin tiukille, että monesti kävin koko pakastimen läpi, löytäkseni jotain, mistä tehdä ruokaa. Itsellä oli paljon lomautuksia ja tietenkin vähän rahaa käytössä. Silti maksoin ne laskut, mitkä aina ennenkin ja jos satuin exälle mainitsemaan, että nyt jäi muutama satanen loppukuukaudeksi rahaa, niin hän kehtasi lyödä jonkun laskun minulle maksettavaksi. Kun minulla todettiin kohdussa jotain outoa (lääkäri sanoi, ettei ole koskaan nähnyt tuollaista), ja tietenkin murehdin sitä kotona exälle ja mietin pahinta, häneltä ei tullut minkänlaista tukea! Ei mitään. Ei yhtä halausta, tai sanoja että kyllä tästä selvitään, älä huoli, minä autan tms.. Kun sitten koitti aamu, jolloin lähdin sairaalaan tutkimuksiin, niin ex KEHTASI soittaa, että pitäisikö hänen lähteä minun tuekseni???? Kieltäydyin tietenkin, sanoin että ei tarvii. Olinkin menossa äitini kanssa, hän oli onneksi tukenani. Jälkeenpäin, kun ero oli tulossa ja sanoin tuosta, että et tukenut minua yhtään, niin siihenkin kehtasi sanoa, että kyllä hän mietti, että jos se onkin joku parantumaton sairaus, että MITEN ME pärjätään sitten. Oh God!

Minulla kuoli täti reilu vuosi sitten ja ex oli silloin naapurimaassa töissä kolme viikkoa. Hän kävi ensimmäisen viikon jälkeen kotona ja sitten halusi, että minä menen käymään siellä lasten kanssa seuraavalla viikolla. En ollut samaa mieltä, sanoin ettei todellakaan ole rahaa ja eihän ole edes pitkä aika kun tulee jo kotiin. Ja tärkein syy oli se, että tätini oli kuollut ja hänen hautajaiset järjestettiin juuri sinä viikonloppuna. Olin jo luvannut mennä sinne, halusin mennä koska hän oli läheinen ihminen. Mutta, ex sai oloni niin huonoksi, minulla oli huono omatunto EXän takia, että hän ressukka siellä kärsii, jos emme mene häntä katsomaan! Hän ei suoranaisesti kieltänyt menemästä hautajaisiin, mutta antoi ymmärtää, että on parempi että tulet tänne. Ja niin minä tein. Mestarimanipuloija, se exäni oli. Jotenkin niin kierosti osasi puhua ja johdatella, että lopuksi käyttäydyin aina juuri kuten hän halusi.

Minulla oli siellä hänen luonaan silloin todella kurjaa. Rakkaus oli jo loppunut, aloin tajuamaan mikä hän oli miehiään ja olin siellä vastoin omaa tahtoani, halusin vaan pois. Kotiin tullessa tein päätöksen, että ero on ainoa vaihtoehto. Olen yrittänyt tässä liitossa jo ihan tarpeeksi ja vaikka syksyllä 2016 olisikin ollut meidän 20v hääpäivä, niin ajattelin että en todellakaan halua sitä kokea. En halua odottaa enää yhtään, koska olin jo kaksi viimeistä vuotta miettinyt elämääni, samalla yritin epätoivoisesti luoda exääni uutta yhteyttä. Mutta se yhteys ei voi syntyä, jos toinen ei sitä tahdo. Eikä tee sen asian eteen mitään, ei edes kuuntele toista. Hän alkoi olla niin ilkeaä ja leväperäinen, että jopa minä, tyhmä blondi, tajusin nostaa kytkintä.

Hän päästi loppujenlopuksi minut aika helpolla lähtemään ja kaikki sujui suht hyvin, vaikka ne todella raastavia ja henkisesti elämäni vaikeimpia aikoja olikin. Nyt kun tajuan millainen ihminen olikaan kyseessä, niin hän olisi voinut olla todella paljon pahempikin. Luulenpa, että hänellä oli joku toinen nainen, jonka kanssa oli jo jotain suunnitelmia. No, minä lähdin ja voi sitä onnetonta, joka tilalleni joskus muuttaa. Ei ole helppo keissi ollenkaan, mutta minä en sille mitään voi.  Exällä on vuoden päivät ollut se nainen, melkein 15v nuorempi ja sillä on kaksi lasta. Luulempa, että ex kovasti haluaa hänen kanssaan lapsen. Se halusi minunkin kanssa kolmatta lasta, luojan kiitos etten koskaan suostunut!!

Elämäni rankin vuosi, uskomaton vuosi. En ikinä edes ajatellut, että eroaisin. Olin sitä mieltä, että yhdessä ollaan hamaan tappiin asti. On outoa asua yksin, siis ilman toista aikuista, tyttönimellä, siellä samalla paikkakunnalla, mistä exän luokse muutin 24v sitten. Ympyrä on sulkeutunut.

Minullakin on ongelmia itseni kanssa, en ole ihan vielä se ihminen, joksi haluaisin tulla. Ryven vieläkin osittain entisessä liitossani, muistelen asioita ja mietin kaikkea, mitä tapahtui. Mutta olen myös todella onnellinen kaikesta, mitä minulla nyt on! Olen varma, että saan itseni kuntoon, ilmeisesti tarvitsen vielä aikaa. Ihana kevät on tullut ja rakkaani kanssa olemme saaneet viettää jo monta viikonloppua yhdessä. Hänen kanssaan kaikki on niin erilaista ja helppoa, on helppo rakastaa ja minua rakastetaan todella, tunnen sen. Lapset tuntuvat olevan onnellisia, koulut sujuu ja toivottavasti niistä tulee kunnollisia ihmisiä. Minulla on ympärillä vain niitä ihmisiä, keistä saan jotain. En halua lähelleni enää sellaisia, jotka imee mut kuiviin, tyhjiin. Haluan nauttia elämästä täysin rinnoin ja jakaa ystävällisyyttä muille ihmisille!

Haluan olla minä.

-Tähti