Viime kuukausina on meno ollut tasaista ja onnellista. EX ei ole aiheuttanut mitään ongelmia, mistä olen iloinen, mutta ikinä ei voi luottaa siihen että se jatkuisi ainiaan. Olenkin päättänyt, että nautin joka hetkestä, jonka saan viettää seesteistä ja onnellista elämää. Vaikkakin siihen kuuluu se, että näen nuorempaa lastani 3pv/vko, mikä on minulle liian vähän. Mutta eihän hän ole exälläkään kun sen 4pv/vko. Ja lapsi on kuitenkin jo 17v ja reipas tyyppi, josta olen todella iloinen!

Minun oli pakko varata itselleni matka, tuntui että on vaan pakko päästä viikoksi pois kaikesta. Jotenkin tuntui, että kaikki nojasivat minuun ja minun pitää olla kaikkien tuki ja turva, antaja ja asioiden setvijä, jos tiedätte, mitä tarkoitan?

Miesystäväni kanssa olemme sopineet, milloin tapaamme ja olemme kaikki viikonloput yhdessä. Molempien töiden takia se onnistuu ja onkin loogista. Mutta, joskus haluaisin herätä lauantai-aamuun ihan yksin ja tehdä koko päivän mitä lystään. Mies taas ei halua olla yksin, vaikka sanookin, että kyllä hän pärjää. Selvästikin hänelle erossa oleminen on vaikeampaa, minä taas viihdyn hyvin yksin. Ei mitään ongelmaa. Tämä ei tarkoita, ettenkö kaipaa ja rakasta häntä, haluankin välillä kaivata. Sitten on taas ihana nähdä.

Äitini asuu ihan lähelläni ja on jo eläkkeellä ja hyväkuntoinen nainen. Toivoisin, että hän tulisi joskus käymään luonani, mutta hän ei joko jaksa/ehdi/viitsi tai sitten sataa tai paistaa, joten ei voi lähteä. Minulla on viikot niin kiireisiä, kun yritän revetä joka suuntaan. Töissäkin pitää joka päivä olla se 8h. Silloin, kun nuorimmaiseni on minun luona, niin haluan olla ne illat kotona. Yhtenä iltana on sitten treffi-ilta, joten jäljelle jää yksi arki-ilta, joka on minulla täysin vapaa. Olen äitiäni kuskaillut, jos on tarvinnut ja olen tarjonnut apuani. Silti hän jaksaa aina mainita, kun "sinua ei näe enää". Ja että lapsia ei näe enää, ei ne minusta välitä, ohi vaan ajelevat jne.... Tuokin aiheuttaa minussa stressiä, kun en vaan voi ehtiä jokapaikkaan ja toisaalta, olen kutsunut äitiä monet kerrat käymään, kun lapset on paikalla. Mutta jotenkin hän haluaa uhriutua, eikä ottaa asioita omiin käsiin ja tulla käymään.

Töissä olen ihan stressaantunut, kun siellä on aika vähän tekemistä, epäselvät ohjeet ja epävarmuutta töiden suhteen muutenkin. Siellä ärsyttää moni asia ja muutama ihminen, enkä jaksaisi siellä enää olla. Uutta työpaikkaa olen etsinyt, mutta pikkupaikkakunnalta on vaikeaa sitä löytää.

Nyt siis olen YKSIN reissussa ja yritän nauttia kaikesta! Saan olla omassa rauhassa ja kuleksia missä milloinkin haluan. Koti- ja työasiat silti painaa mieltäni ja niitä minun pitäisi vähän miettiäkin. 

Mutta nyt lähden kiertelemään läheistä luontopolkua, aurinko paistaa täällä ja pitää mennä, ennenkuin tulee liian kuuma!

Mukavaa syksyä :)

-Tähti