Eilen tuli töissä vastaan semmoinen päivä, että se sysäsi minut lähes raiteiltani. Työpäivän jälkeen vain itkin kotimatkan autossani, mutta tajusin yhden aika tärkeän asian.

Olen ihan hirveän stressaantunut ja uupunut.

Olen tehnyt toimistohommia sijaisena 11 vuotta. Vakituinen työntekijä on perustanut perhettä ihan urakalla. Lomautuksia on näihin vuosiin mahtunut paljon ja erityisesti minä olen ollut paljon lomautuksilla.

Kaikki väsymys sai alkunsa erosta, joka oli minulle riittään haastava ja voimia kuluttava. Sinä keväänä tein vielä töissäkin kahden ihmisen työt ja se oli rankkaa, koska tuuraaminen ei todellakaan ollut minun ominta alaani. Pikkufirma, pakko oli vaan tehdä. Sitä jatkui kuukauden ja samalla ex kiusasi ihan täysillä ilkeillä tekstiviesteillä. Sinä kesänä mulla oli aikaisemmista lomautuksista johtuen vain kolme viikkoa kesälomaa, jonka jouduin pitämään vielä kahdessa osassa. Ensimmäisen lomaviikon aikana järjestin pojan rippijuhlat. Toinen jakso oli heinäkuun loppupuolella, jolloin ex oli sitten päättänyt lähteä naisensa kanssa Lappiin ja iso koiramme, joka jäi tietenkin hänen omakotitaloonsa, oli sitten minun hoteissani. Se kesänloppu oli todella kuuma ja pieni kerrostaloasuntoni oli kuin pätsi. Itse olin stressaantuntut kuumuudesta, koirasta ja vähän kaikesta. Syksyn tullen oli painoni noussut aika reippaasti ja väsymyksestä huolimatta ajattelin alkaa juoksemaan. Se on ollut mun harrastus, enemmän ja vähemmän aina. Enhän minä jaksanut juosta, yritin sitten vaan edes lenkkeillä. Lopulta olin niin uupunut, etten tahtonut jaksaa laittaa edes kenkiä jalkaan. Hain sairaslomaa, olin kaksi viikkoa pois töistä ja sitten olin itse sitä mieltä, etten minä kotona makailemalla parane ja menin töihin.

Talvella aloin hiihtämään, ihan väkisin. Lähdin vaikka olin väsynyt. Aloin käymään spinningissä ja ensimmäinen tunti oli aika hirveä, mutta kunto tuntui pikkuhiljaa nousevan ja kohta liikuin enemmän kuin koskaan ennen. Paino ei vaan tippunut. Sitten aloin miettimään, mitä syön ja korvasin leivät, pastat ja perunat kasviksilla. Ostelin vaikka mitä vitamiineja ja hivenaineita. Ei löytynyt purkeistakaan apua. Kesällä lenkkeilin ja ihmettelin sitä, että kuinka hengästyn niin hirveästi ihan pienessäkin ylämäessä, ettei se lopu ollenkaan! Pyöräillessä sama juttu. Pyöräilin edellisenä kesänä todella paljon, kunto nousi, kunnes se taas romahti. Syksyllä olin taas lääkärissä ja loppusyksystä minulla diagnosoitiin astma. Lääkitys tuntui auttavan ja jaksoin paremmin kuin ennen, joten kuntoilu jatkui entistä kovempana. Paino ei vaan tippunut yhtään, päinvastoin pikkuhiljaa nousi vaan. Keväällä aloin juoksemaan, mutta siitä tuli samointein jalkaongelmia ja lopulta marssimurtuma, jonka takia lenkkeily piti jättää kokonaan. Kesällä osallistuin kuitenkin 10km juoksukilpailuun ja hädintuskin jaksoin maaliin. Se oli aika järkyttävän raskas kokemus. 

Tänä syksynä otin kuntosalijäsenyyden ja harvakseltaan olen salilla käynyt ja spinningissä. On iskenyt niin kova väsymys, että työpäivän aikaan vaan odotan, millon pääsen kotiin. Nukkumaan. Illat istun kotona kattomassa telkkua. En oikeen halua soitella kenellekään. Haluan vaan olla yksin. Kun käyn illalla nukkumaan, olen kuin äärimmilleen venytetty jousi. Huomaan jännittäväni niska-hartiaseutua ihan hulluna, kun pitäisi rentoutua ja nukahtaa. Puren hampaita yhteen, hammaslääkäri sanoi että hampaista näkee että narskuttelet niitä. Päässä suhisee ja musta tuntuu, että käyn ihan ylikierroksilla. Syke on korkea levossakin ja varsinkin iltaisin nukkumaan mennessä. 

Kaksi viikkoa sitten menin lääkäriin ja minulla oli lapulla kaikki vaivat, koska en niitä muuten olisi muistanut. Otettiin kilpirauhaskokeet, Hb, ferritiini, vaihdevuosikokeet ja kaikki arvot oli ihan kunnossa. Sitten aloin vasta tajuamaan, että tämä väsymys ei johdu semmoisesta asiasta, johon olisin voinut itse jotenkin vaikuttaa. Eilen itkin illalla, yöllä en saanut juurikaan nukuttua, kun mietin missä hullunmyllyssä olen ollut ja miten olen yrittänyt vointiani parantaa. Kuinka hukassa olinkaan. Nyt pystyin myöntämään, että olen lähellä burn outia. 

Töissä on ollut todella ahdistavaa. Vakituinen työntekijä on ilmottanut tulevansa ehkä joulukuussa takaisin töihin, mutta siitä ei ole vieläkään mitään tietoa. Olen pomolta kysynyt ja hänkin vain pyöritteli päätään. Olen koko syksyn etsinyt vimmatusti uutta työtä, mutta en vaan löydä mitään mitä voisi hakea. Ahdistaa ihan hirveästi kokoajan enemmän. Eilen töissä törmäsin uuteen toimitusjohtajaamme ensimmäistä kertaa. Hän kätteli ja minä esittäydyin ja kerron mitä teen. Että olen ollut 11 sijaisena. Hän NAUROI. Nauroi minulle, että oot siis ollut täällä 11v sijaisena ja minä siihen, että niin olen. Ja sitten hän sanoi menevänsä hakemaan kahvia ja tulee sitten juttelemaan kanssani työasioista. Hän tuli, kyseli kaikkea, puhui oudoilla termeillä ja ihan hirveän nopeasti. Hän kysyi, kuinka voin tehdä töitä vain yhdellä näytöllä? Vastasin ettei mulla ole koskaan ollut kuin yksi näyttö. Se on paljon tehokkaampaa kahdella, hän naureskeli. Hän kävi lyttäämässä minut ja jatkoi sitten muualle.

Kutakuinkin tunti sen jälkeen varasin ajan työterveyslääkärille. Jotenkin jaksoin sinnitellä töissä sen päivän.

Tänään ne saavat odottaa mua töihin, en ole menossa. Lääkäri on heti aamusta ja minun suunnitelma on, etten enää tuonne töihin mene. Sopimukseni loppuu vuoden lopussa, enkä ajatellut sitä enää uusia. Mun on ihan pakko saada sairaslomaa, että saan nukkua ja levätä, palautua tästä hirveästä kuormasta, mitä on kasautunut.

-Tähti