Nyt on takana netteideittiprofiili, kaikkine kokemuksineen. Käteen ei jäänyt yhtään mitään, valitettavasti. Siellä ei nyt vaan kohdannut mun osalta tarjonta, vaikka olin ihan avoin kaikille. Sen jälkeen oli vähän viritelmää yhden ylä-asteelta tutun miehen kanssa, mutta siitäkään ei tullut mitään kun hän teki oharit kahteen kertaan. Jälkimmäisellä kerralla ei edes viitsinyt ilmottaa, ettei tulekaan. Luotin häneen, muistan koulusta, että hän oli luokan fiksuin poika ja käyttäytyi hyvin. En kyllä enää suostu tuommoiseen kohteluun, että odotan koko illan ja kukaan ei tule. Liiasta kiltteydestä olen joutunut ennenkin maksamaan, en vaan osaa pitää puoliani.

Mun pitää vissiin keskittyä nyt ihan itteeni, en mä muuten osaa noita kokemuksia mieltää. Väkisin ei mitään synny ja en mä kovin vakavaa suhdetta ehkä edes halua. Kaipaan vaan miestä elämääni, mutta pelottaa sitoutuminen ja onko musta siihen. Muutama kuukausi sinkkuna on tehnyt sen, että arvostan omaa aikaa todella paljon. Kuulostaa ristiriitaiselle, mutta kiva kun olis kuitenkin joku mies, silloin tällöin seurana. Viikonloput on aika pitkiä viettää yksin ja täällä pikkukaupungissa ei ole yhtään mitään rientoja, en vaan tajua, missä voisin miehiä tavata.

Odotan että kevät tulee ja illat pitenee ja tulis iltaisinkin lähettyä ulkoilemaan ja pyöräilemään. Jotenkin on niin nuhjaantunut olo kylmän ja lumisen talven jälkeen, että sitä kaipaa valoisia iltoja. Ja piristystä. Luulin, että sinkkuna pystyisin enemmän olemaan kavereitteni kanssa, mutta heilläkin on ne omat kiireensä. On ollut vähän vaikeaa totutella sinkkuelämään, kun aina on seurustellut, 18 vuotiaasta lähtien. Se totaalinen yksinäisyys, mikä tulee, kun on tarpeeksi kauan yksin. No, mulla on aikaa vasta muutama kuukausi, mutta sekin riittää. Tuntuu siltä, että sutii vaan paikallaan eikä vaan etene minnekään. Jotenkin pyristelee sitä vastaan,että on yksin, vaikka toisaalta yksin olemisessa on todella paljon hyviäkin puolia.

Mukavaa helmikuuta!

-Tähti