perjantai, 23. marraskuu 2018

Luulin tulleeni aikuiseksi ja sulta apua hain

Olen niin surullinen, mitä tuskaa aiheutin miesystävälleni. Siis eron takia. Kyllä, puhuin hänelle kaikesta, näistä ongelmista, stressin aiheuttajista ihan avoimesti, mutta hän ei ollut ymmärtänyt niiden olevan niin isoja ongelmia. 

En itse osannut tuoda asioita ja ongelmia tarpeeksi voimakkaasti esille, joten toinen ei huomioinut niitä eikä ymmärtänyt vakavuutta. 

Syy on siis minun. En osannut kertoa. Koska en itsekään tiennyt, mistä kaikki kumpuaa.

Osittain syy voi olla myös toisessa, joka ei osannut ottaa asiaa vakavasti.

Ja sitten kun tulee se "kamelin selkä" -tilanne, niin se katkeaa heti. Riks paks poks, samointein.

Kaksi viikkoa ollaan nyt oltu näkemättä. Mulla on niin ikävä ja mietin usein, oliko tämä oikea ratkaisu? Mitä jos olisin vaan tukeutunut häneen enkä työntänyt pois? Mutta kun mulla on se olotila, etten vaan jaksa antaa enkä jaksa ottaa vastaan. En jaksa olla suhteessa. En ole kovinkaan nauttinut tästä yksinolosta juuri tuon takia, kun en tiedä teinkö oikean valinnan elämässä vai megaluokan virheen.

Meillä oli joitain suunnitelmia tulevaisuuteen, joista yksi oli tänäiltana. Suunniteltiin sitä yhteistä aikaa ja iltamenoa, ruokaa ja stand up-iltaa yhdessä. Hän on siellä nyt muitten kanssa ja minä olen kotona. Toivon että hän osaa nauttia. Tiedän että se on vaikeaa. Vaikeaa on mullakin.

-Tähti

keskiviikko, 14. marraskuu 2018

Vaikka menis kaikki päin helvettii, laulan silti laa la la la la laa laa

Nyt olen ollut viikon sairaslomalla. Ykkösprioriteettini on ollut nukkuminen. En ole silti saanut kovin hyvin nukuttua, päinvastoin. Viime yönä en nukkunut mielestäni ollenkaan. Uni ei tullut. Ei ollut mitenkään huono olo, ei ollut negatiivisia ajatuksia, eikä se edes häirinnyt, ettei uni tullut. 11 jälkeen päivällä sitten nousin sängystä, otin aamupalaa ja sitten laitoin itseni kuntoon ja lähdin kaupoille. Kävin mm. matkatoimistossa kyselemässä Tallinnaan hotellimatkoja kuljetuksin täältä omasta kaupungista, mutta eipä niitä ole ollenkaan. Sitten kävin kirpparilta ostamassa kaikenlaisia, todella ihania, sisustusjuttuja jouluun. Sitten tulin kotiin, tein pizzaa ja menin päikkäreille, uni ei tullut siinäkään.

Toi on aika jännä fiilis, ettei uni tule ja nimenomaan se, että se ei suututa. Outoa! Mä kyllä nään kaikenlaisia kokemuksia, siis niinkuin unia, muttei ne voi olla unia, kun en nuku. En siis viime yönäkään herännyt kertaakaan unesta. Makasin ja rentouduin. Korvaako sellainen hyvän unen? En tiedä, mutta ei mua ole tänään väsyttänyt normaalia enempää.

Tein myös sellaisen muutoksen elämässä, että sanoin miesystävälleni, että pidetaan taukoa seurustelusta. Ja syy oli ihan siinä, etten koe antavani hänelle sitä kaikkea, mitä seurustelussa mun mielestä pitää toiselle antaa. En mä ole ollut läsnä meidän tapaamisissa täysillä ollenkaan enää pitkään aikaan. Kokoajan olen vaan miettinyt, että kumpa pääsisin kotiin nukkumaan. Voi kun saisi nukkua vaikka kuukauden putkeen! Olen ihan liian kiltti ja mietin vaan muita ihmisiä. Nyt se raja tuli vastaan ja valitettavasti rakkaani saa tästä kärsiä. 

Ja nyt mulla on NIIIIN huono omatunto, kuin ikinä! En tiedä, sainko asian kerrottua hänelle niin, että hän ymmärsi sen. Hän on todella ihana, ymmärtäväinen ja kiltti ihminen enkä missään tapauksessa olisi halunnut häntä mitenkään satuttaa. Mutta en mä jaksa näinkään. En jaksa seurustella, kun en siitä itsekään saa sitä, mitä haluaisin. Ihan selkeästi yhdistän sen tähän olotilaani, joka on aika sekava. Mun on vaan pakko karsia kaikki "ylimääräinen" pois. Mun pitää saada rauhoittua ja vetää henkeä ja miettiä, mitä seuraavaksi teen. Olen lukenut tosi paljon työuupumuksesta ja toivon, että minä osasin lopettaa ajoissa sen väkinäisen yrittämisen. Haluan selvitä ilman masennus- ja verenpainelääkkeitä. Meidän seurustelu taitaa myös päättyä tähän syksyyn, en halua pitää häntä missään löyhässä hirressä odottamassa.

Ja vaikka kaikki menis päin helvettii, laulan silti laa la la la la la laa, eli jatkan elämääni. Yritän kovasti alkaa nauttimaan omasta ajasta ja siitä, että saan ITSE päättää, mitä teen, millon ja kenen kanssa, Äärettömän tärkeä asia, joka monelta jää kokonaan kokematta. Itsellänikin on semmoiset vajaat 30v aikaa, kun olin sinkku. Olen katsellut matkoja vaikka minne, sillä meinaan jatkaa yksin reissaamista huolimatta stressivatsastani ja huonosta suuntavaistosta. Mun pitää opetella tuntemaan itteni, mihin mä pystyn ja mistä selviän ja mistä tykkään. Mä en voi aina mennä muitten mukana sinne, minne ne haluaa mun elämässä menevän. Mun on pakko oppia tykkäämään itestäni ja antamaan itelleni aikaa. Sitä omaa rauhaa, mitä niin kovasti tarviin!

Maapallo pyörii radallaan ja mä laulan laa la la la la laa laa

-Tähti

 

keskiviikko, 7. marraskuu 2018

Totaalinen väsymys

Eilen tuli töissä vastaan semmoinen päivä, että se sysäsi minut lähes raiteiltani. Työpäivän jälkeen vain itkin kotimatkan autossani, mutta tajusin yhden aika tärkeän asian.

Olen ihan hirveän stressaantunut ja uupunut.

Olen tehnyt toimistohommia sijaisena 11 vuotta. Vakituinen työntekijä on perustanut perhettä ihan urakalla. Lomautuksia on näihin vuosiin mahtunut paljon ja erityisesti minä olen ollut paljon lomautuksilla.

Kaikki väsymys sai alkunsa erosta, joka oli minulle riittään haastava ja voimia kuluttava. Sinä keväänä tein vielä töissäkin kahden ihmisen työt ja se oli rankkaa, koska tuuraaminen ei todellakaan ollut minun ominta alaani. Pikkufirma, pakko oli vaan tehdä. Sitä jatkui kuukauden ja samalla ex kiusasi ihan täysillä ilkeillä tekstiviesteillä. Sinä kesänä mulla oli aikaisemmista lomautuksista johtuen vain kolme viikkoa kesälomaa, jonka jouduin pitämään vielä kahdessa osassa. Ensimmäisen lomaviikon aikana järjestin pojan rippijuhlat. Toinen jakso oli heinäkuun loppupuolella, jolloin ex oli sitten päättänyt lähteä naisensa kanssa Lappiin ja iso koiramme, joka jäi tietenkin hänen omakotitaloonsa, oli sitten minun hoteissani. Se kesänloppu oli todella kuuma ja pieni kerrostaloasuntoni oli kuin pätsi. Itse olin stressaantuntut kuumuudesta, koirasta ja vähän kaikesta. Syksyn tullen oli painoni noussut aika reippaasti ja väsymyksestä huolimatta ajattelin alkaa juoksemaan. Se on ollut mun harrastus, enemmän ja vähemmän aina. Enhän minä jaksanut juosta, yritin sitten vaan edes lenkkeillä. Lopulta olin niin uupunut, etten tahtonut jaksaa laittaa edes kenkiä jalkaan. Hain sairaslomaa, olin kaksi viikkoa pois töistä ja sitten olin itse sitä mieltä, etten minä kotona makailemalla parane ja menin töihin.

Talvella aloin hiihtämään, ihan väkisin. Lähdin vaikka olin väsynyt. Aloin käymään spinningissä ja ensimmäinen tunti oli aika hirveä, mutta kunto tuntui pikkuhiljaa nousevan ja kohta liikuin enemmän kuin koskaan ennen. Paino ei vaan tippunut. Sitten aloin miettimään, mitä syön ja korvasin leivät, pastat ja perunat kasviksilla. Ostelin vaikka mitä vitamiineja ja hivenaineita. Ei löytynyt purkeistakaan apua. Kesällä lenkkeilin ja ihmettelin sitä, että kuinka hengästyn niin hirveästi ihan pienessäkin ylämäessä, ettei se lopu ollenkaan! Pyöräillessä sama juttu. Pyöräilin edellisenä kesänä todella paljon, kunto nousi, kunnes se taas romahti. Syksyllä olin taas lääkärissä ja loppusyksystä minulla diagnosoitiin astma. Lääkitys tuntui auttavan ja jaksoin paremmin kuin ennen, joten kuntoilu jatkui entistä kovempana. Paino ei vaan tippunut yhtään, päinvastoin pikkuhiljaa nousi vaan. Keväällä aloin juoksemaan, mutta siitä tuli samointein jalkaongelmia ja lopulta marssimurtuma, jonka takia lenkkeily piti jättää kokonaan. Kesällä osallistuin kuitenkin 10km juoksukilpailuun ja hädintuskin jaksoin maaliin. Se oli aika järkyttävän raskas kokemus. 

Tänä syksynä otin kuntosalijäsenyyden ja harvakseltaan olen salilla käynyt ja spinningissä. On iskenyt niin kova väsymys, että työpäivän aikaan vaan odotan, millon pääsen kotiin. Nukkumaan. Illat istun kotona kattomassa telkkua. En oikeen halua soitella kenellekään. Haluan vaan olla yksin. Kun käyn illalla nukkumaan, olen kuin äärimmilleen venytetty jousi. Huomaan jännittäväni niska-hartiaseutua ihan hulluna, kun pitäisi rentoutua ja nukahtaa. Puren hampaita yhteen, hammaslääkäri sanoi että hampaista näkee että narskuttelet niitä. Päässä suhisee ja musta tuntuu, että käyn ihan ylikierroksilla. Syke on korkea levossakin ja varsinkin iltaisin nukkumaan mennessä. 

Kaksi viikkoa sitten menin lääkäriin ja minulla oli lapulla kaikki vaivat, koska en niitä muuten olisi muistanut. Otettiin kilpirauhaskokeet, Hb, ferritiini, vaihdevuosikokeet ja kaikki arvot oli ihan kunnossa. Sitten aloin vasta tajuamaan, että tämä väsymys ei johdu semmoisesta asiasta, johon olisin voinut itse jotenkin vaikuttaa. Eilen itkin illalla, yöllä en saanut juurikaan nukuttua, kun mietin missä hullunmyllyssä olen ollut ja miten olen yrittänyt vointiani parantaa. Kuinka hukassa olinkaan. Nyt pystyin myöntämään, että olen lähellä burn outia. 

Töissä on ollut todella ahdistavaa. Vakituinen työntekijä on ilmottanut tulevansa ehkä joulukuussa takaisin töihin, mutta siitä ei ole vieläkään mitään tietoa. Olen pomolta kysynyt ja hänkin vain pyöritteli päätään. Olen koko syksyn etsinyt vimmatusti uutta työtä, mutta en vaan löydä mitään mitä voisi hakea. Ahdistaa ihan hirveästi kokoajan enemmän. Eilen töissä törmäsin uuteen toimitusjohtajaamme ensimmäistä kertaa. Hän kätteli ja minä esittäydyin ja kerron mitä teen. Että olen ollut 11 sijaisena. Hän NAUROI. Nauroi minulle, että oot siis ollut täällä 11v sijaisena ja minä siihen, että niin olen. Ja sitten hän sanoi menevänsä hakemaan kahvia ja tulee sitten juttelemaan kanssani työasioista. Hän tuli, kyseli kaikkea, puhui oudoilla termeillä ja ihan hirveän nopeasti. Hän kysyi, kuinka voin tehdä töitä vain yhdellä näytöllä? Vastasin ettei mulla ole koskaan ollut kuin yksi näyttö. Se on paljon tehokkaampaa kahdella, hän naureskeli. Hän kävi lyttäämässä minut ja jatkoi sitten muualle.

Kutakuinkin tunti sen jälkeen varasin ajan työterveyslääkärille. Jotenkin jaksoin sinnitellä töissä sen päivän.

Tänään ne saavat odottaa mua töihin, en ole menossa. Lääkäri on heti aamusta ja minun suunnitelma on, etten enää tuonne töihin mene. Sopimukseni loppuu vuoden lopussa, enkä ajatellut sitä enää uusia. Mun on ihan pakko saada sairaslomaa, että saan nukkua ja levätä, palautua tästä hirveästä kuormasta, mitä on kasautunut.

-Tähti

 

perjantai, 14. syyskuu 2018

Olen täällä maailman toisella puolen

Viime kuukausina on meno ollut tasaista ja onnellista. EX ei ole aiheuttanut mitään ongelmia, mistä olen iloinen, mutta ikinä ei voi luottaa siihen että se jatkuisi ainiaan. Olenkin päättänyt, että nautin joka hetkestä, jonka saan viettää seesteistä ja onnellista elämää. Vaikkakin siihen kuuluu se, että näen nuorempaa lastani 3pv/vko, mikä on minulle liian vähän. Mutta eihän hän ole exälläkään kun sen 4pv/vko. Ja lapsi on kuitenkin jo 17v ja reipas tyyppi, josta olen todella iloinen!

Minun oli pakko varata itselleni matka, tuntui että on vaan pakko päästä viikoksi pois kaikesta. Jotenkin tuntui, että kaikki nojasivat minuun ja minun pitää olla kaikkien tuki ja turva, antaja ja asioiden setvijä, jos tiedätte, mitä tarkoitan?

Miesystäväni kanssa olemme sopineet, milloin tapaamme ja olemme kaikki viikonloput yhdessä. Molempien töiden takia se onnistuu ja onkin loogista. Mutta, joskus haluaisin herätä lauantai-aamuun ihan yksin ja tehdä koko päivän mitä lystään. Mies taas ei halua olla yksin, vaikka sanookin, että kyllä hän pärjää. Selvästikin hänelle erossa oleminen on vaikeampaa, minä taas viihdyn hyvin yksin. Ei mitään ongelmaa. Tämä ei tarkoita, ettenkö kaipaa ja rakasta häntä, haluankin välillä kaivata. Sitten on taas ihana nähdä.

Äitini asuu ihan lähelläni ja on jo eläkkeellä ja hyväkuntoinen nainen. Toivoisin, että hän tulisi joskus käymään luonani, mutta hän ei joko jaksa/ehdi/viitsi tai sitten sataa tai paistaa, joten ei voi lähteä. Minulla on viikot niin kiireisiä, kun yritän revetä joka suuntaan. Töissäkin pitää joka päivä olla se 8h. Silloin, kun nuorimmaiseni on minun luona, niin haluan olla ne illat kotona. Yhtenä iltana on sitten treffi-ilta, joten jäljelle jää yksi arki-ilta, joka on minulla täysin vapaa. Olen äitiäni kuskaillut, jos on tarvinnut ja olen tarjonnut apuani. Silti hän jaksaa aina mainita, kun "sinua ei näe enää". Ja että lapsia ei näe enää, ei ne minusta välitä, ohi vaan ajelevat jne.... Tuokin aiheuttaa minussa stressiä, kun en vaan voi ehtiä jokapaikkaan ja toisaalta, olen kutsunut äitiä monet kerrat käymään, kun lapset on paikalla. Mutta jotenkin hän haluaa uhriutua, eikä ottaa asioita omiin käsiin ja tulla käymään.

Töissä olen ihan stressaantunut, kun siellä on aika vähän tekemistä, epäselvät ohjeet ja epävarmuutta töiden suhteen muutenkin. Siellä ärsyttää moni asia ja muutama ihminen, enkä jaksaisi siellä enää olla. Uutta työpaikkaa olen etsinyt, mutta pikkupaikkakunnalta on vaikeaa sitä löytää.

Nyt siis olen YKSIN reissussa ja yritän nauttia kaikesta! Saan olla omassa rauhassa ja kuleksia missä milloinkin haluan. Koti- ja työasiat silti painaa mieltäni ja niitä minun pitäisi vähän miettiäkin. 

Mutta nyt lähden kiertelemään läheistä luontopolkua, aurinko paistaa täällä ja pitää mennä, ennenkuin tulee liian kuuma!

Mukavaa syksyä :)

-Tähti

tiistai, 22. toukokuu 2018

ettei nyt vaan sattus mitään..

Olin hyvinvointilomalla, jossa oli joukko minulle entuudestaan tuntemattomia naisia. Ja se, mitä huomioin, oli minulle itselle todella outoa ja en vaan ymmärrä koko juttua.

Tulin lomapaikkaan innoissani ja halusin tutustua mahdollisimman moneen naiseen ja kuulla heidän tarinoitaan ja kohtaloitaan. Ja halusin tietenkin myös avautua itsekin elämäni kriiseistä.

Ensimmäinen kokoontuminen oli salissa. Kun menin sinne, suurin osa oli jo paikalla. Yritin tervehtiä kaikkia, mutta kukaan ei edes katsonut minua. Olinko näkymätön? Sitä rataa jatkui ihan koko loma, onneksi vain viikonloppu. Yritin olla avoin ja keskustella, mutta naiset ei edes katsoneen minuun päin, kävelivät nopeasti ohitse tai teeskentelivät kuuntelevansa ja sitten alkoivat puhumaan muille ihan muista asioista. Lauantai-iltana mentiin ravintolaan ja ajattelin että kun porukka ottaa juotavaa, niin viimestään silloin meillä on niin hauskaa, että nauretaan vedet silmissä. No ei ollut. Osittain ihan hyvää keskustelua virisi meidän pöydässä. Yksi nainen erityisesti oli äänessä ja häneltä kyselinkin jotain. 

Lähdin ravintolasta ensimmäisten joukossa pois, olin ihan itku kurkussa. Itkin huoneessani. En voi ymmärtää, mikä mussa oli vikana? Olin ystävällinen, kyselin mielestäni sopivasti muilta asioita, en tunkeillut mutta juttelin kohteliaasti, yritin kuulua porukkaan. Minusta tuntui että olin täysin ulkopuolinen, kukaan ei kysynyt minulta mitään. Yksi nainen, koko porukasta, koko loman aikana, kyseli multa jotain, ei kukaan muu. Ei kukaan. Ja meitä oli 15.

Kerran tulin hotellin aulaan, jossa meillä piti olla kokoontuminen ja siellä oli mun lisäksi yksi nainen. Aloitin hänelle juttelemaan, että oletko ennen käynyt tämmöisillä lomilla, missä asut, onko sulla lapsia jne.. ja hän vastaili kyllä, mutta ei kysynyt multa yhtään mitään. Ja sitten hän mutisi jotain ja pakeni vessaan. Oin ihan hämmästynyt. Kuinka aikuiset naiset käyttäytyvät noin!

Olis tosi kiva tietää, mikä oli se ongelma minussa. Miksi toiset tutustuu helpommin, miksi minuun ei halunnut kukaan tutustua? Mietin, että oliko ulkonäköni sellainen, etteivät he halunneet jutella. Mutta kyllä tuommoiseen porukkaan mahtui niin monenlaista naista, että ei se voi syy olla. 

Olen myös miettinyt, olenko hiukan liian herkkä ja otan itseeni asioista, joita ei välttämättä muut edes huomaa? Olen päättänyt olla reippaampi ja työntää sellaiset ajatukset kokonaan pois, että "mikä minussa on vikana". Ei mikään ole vikana. Olen ystävällinen, en ilkeä enkä itsekäs, otan muut huomioon ja osaan jutella ja kysellä. Joten en voi muuta sanoa, kuin pitäkää tunkkinne. Harmi, että oli noin tyhmää porukkaa. Töissäkin on hauskempaa :)

 

- Tähti

 

 

 

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista