keskiviikko, 8. marraskuu 2017

Tahdot irti, pyörästä, Joka pyörii muttei matkaas enää edistä

Olen viime aikoina silloin tällöin joutunut muistelemaan entistä elämääni exän kanssa. Lueskelen keskustelupalstoja ja niissä tulee välillä vastaan sellaisia juttuja, joissa aika ilmiselvästi toinen osapuoli on narsisti. Esimerkkinä keskustelu, jossa ihmeteltiin, kuinka jotkut ihmiset katoilevat paikalta ja jättävät puolison mahdollisesti ilman rahapussia ja kännykkää ulkomailla ties minne. Toinen sitten paniikissa yrittää päästä esim. takaisin hotelliin, jossa puoliso täysin tyytyväisenä jo odotteleekin. Tai menevät yhdessä kauppaan, mutta puoliso katoaa sieltä ja kun toinen tulee kaupasta pois, on puoliso siirtänyt auton jonnekin ihan muualle ja kattelee sieltä tyytyävisenä, kun toinen on paniikissa ja etsii autoa.

Itselleni tuli tuosta parikin muistoa. Olimme eräässä pikkukaupungissa ja reissu oli minun toiveeni, sillä halusin kovasti nähdä sen joulutorin. Olin puhunut siitä exälleni paljon ja olin innoissani, kun lähdettiin. Paikka oli meille ennestään tuttu, exäni osasi siellä kulkea, mutta minun suuntavaistolla en uskonut joulutoria löytäväni. Sitten koitti päivä, kun sinne lähdettiin. Oli jo ilta, kun kävelimme etsien toria. Satoi vettä, lunta ei ollut missään, paleli ja kaikki olimme hieman väsyneitä. Mieheni johti joukkoa (meidän lapset oli mukana) ja hän ei vaan tuntunut yhtään tietävän, missä se tori oli. Hän, joka ei KOSKAAN eksynyt missään, osasi samointein ajella Berliinin keskustassa eksymättä, niin ei nyt vaan "löytänyt" sitä toria millään, vaan käveltiin ja käveltiin ja oltiin ihan märkiä. Itse vain seurasin miestäni, luotin häneen tietenkin, huppu oli päässäni sateen takia ja kävelin pää painuneena. Sitten viimein tajusin, että nyt mennään ihan väärään paikkaan! Sanoin exälle, että tuonne ei ainakaan mennä, siellä se ei ihan varmasti ole! Käännyin takaisin, lapset halusi jo päästä hotellille ja ex löntysteli kaukana perässämme kiukkuisena, kun olin uskaltanut kyseenalaistaa HÄNEN suunnistustaitonsa! Minun johdolla viimein joulutori löytyi, mutta kaikki se hyvä ja odottava fiilis oli poissa. En jaksanut itsekään siellä kauaa katsella, tarjosin exällekin glögit ja sitten lähdimme pois.

Nyt olen ihmetellyt, että kuinka ihmeessä ex VIITSI kävellä itsekin siellä sateessa? Millainen ihminen oikeesti viitsii nähdä noinkin paljon vaivaa, että saa toisen harmistumaan? Että saa toiselle pahan mielen? Narsisti, narsisti nauttii niin paljon, että voi aiheuttaa toisille pahaa oloa ja hämminkiä. Se tekee sen silläkin kustannuksella, että maksettu ulkomaanmatka on ihan pilalla hänen toimiensa vuoksi. Ja MINÄ, idiootti, vielä tarjosin hänellekin glögiä!!! Jos nyt ikinä tulisi samantyyppinen tilanne, niin en todellakaan tarjoaisi muuta kuin potkun perseelle.

Toinen asia, mikä tuli mieleeni, on se, kun exän kanssa kävimme kaupassa. Jos hän otti ostoskärryt, niin hän katosi samointein kauppaan. Hän purjehti tyytyväisenä ties missä ja minä keräilin ostoksia syliini ja yritin löytää häntä. Vaikka olin hänelle kiukkuinen, kun vihdoin herran löysin, hän monesti katosi uudestaan. Koko kauppareissuhan menee pilalle siksi, että puolisolla menee aikaa suunnattoman paljon toisen etsimiseen. Ei siinä välttämättä enää sitten jaksa kaikkia tavaroitakaan hakea, kun on tullut muutamia kilometrejä käveltyä. Kenen etu tämmöinenkin käytös on - en tajua mutta ex varmasti nautti, kun sai taas kaiken sekaisin.

Jälkeenpäin sitä tosiaan voi vain hämmästellä, kuinka on voinut tuommoisen ihmisen kanssa olla yli 20 vuotta! Kuinka hänen käytöstään on joutunut sietämään, häpeämään ja selittelemään kaikille. Ja herra itse ei vaan tajua eikä myönnä tehneensä mitään koskaan ikinä tahallaan, koska hän RAKASTAA vaimoaan ja perhettään eikä tekisi heille koskaan mitään pahaa. Silmät suurina, tyhjä katse ja suu auki. Hän ei ymmärrä.

Minulla vei liian kauan, että lähdin. Mutta kun on lapset, talo ja yhteinen elämä, ei lähtö ole mikään helppo. Muutamia vuosia vei, kunnes päätös kypsyi loppujenlopuksi aika nopeasti. Enkä ole katunut, eroa en ole katunut yhtään. Olen paljon terveempi, olen palannut siksi ihmiseksi, joka olin aikaisemmin, yli 20 vuotta sitten.

Ihanaa marraskuuta kaikille!

-Tähti

 

maanantai, 28. elokuu 2017

Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa

..Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda, että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen..

Pari viikkoa on mennyt uuden elämän opettelussa. Ja nautin ihan täysillä! Mulla on oma, nätti koti, jossa todellakin viihdyn. Poika oli luonani viime viikolla to-la ja meillä oli kivaa. Hänestä on kasvanut ihanan fiksu nuori mies ja hän tykkää käydä ammattikoulua. Puheli minulle kaikenmaailman asioita, koulukavereista, heidän tyttöystävistä ja sitten opiskelusta. Tyttöni oli viime viikonlopun koulun asuntolassa, tulevana viikonloppuna hänkin tulee luokseni.

Vapauden tunne on aika mahtava tunne. Kun saat vihdoin elää niinkuin itse tahdot. Kukaan ei ole sanomassa, mitä pitäisi nyt tehdä ja määräilemässä vähän kaikkea, levittämässä ahdistusta. Pääsin eroon sitä päällepäsmäristä ja nyt osaan todella arvostaa omaa rauhaa. Edelleen muistelen kaikkea, mitä exän kanssa tulikaan koettua ja kuinka huonosti hän minua kohteli. Itse olen jo puhunut omille lapsilleni, että jos suhteessa tuntuu olevan jotain vikaa, joku asia ei vaan ole hyvin ja se vaivaa ja harmittaa, niin kannattaa todella miettiä, jääkö siihen suhteeseen. Kaikkea ei kannata sietää, kuten itse tein.

Jos joku olisi minulle sanonut silloin, kun olin parikymppinen, että millainen kunnon suhteen tulisi olla, niin ehkä olisin jättänyt sen suhteen. Valitettavasti minä luulin, että sellaisia ne kaikki suhteet ovat ja huonoa kohtelua nyt vaan pitää sietää. Nyt olen sellaisessa kunnon suhteessa, jossa toinenkin osapuoli on aikuinen. Hän ottaa vastuuta, antaa aikaa, ymmärtää, lohduttaa, auttaa ja tekee asioita. Hän ei jää sohvanpohjalle huokailemaan, vaatimaan minulta kaikkea, sotkemaan ympäristöä ja alistamaan toisia. Nautin niin paljon mieheni seurasta ja meillä on kivoja yhteisiä harrastuksia, joita exän kanssa vaan ei koskaan ollut. Vatsalääkkeeni olen jo täysin unohtanut! En ole tarvinnut sitä enää pitkään aikaan ja vatsani on ihan hyvässä kunnossa. Imodiumia käytän edelleen, mutta senkin käyttöä olen onneksi pystynyt vähentämään. On aivan ihmeellistä, kuinka nykyään voin lähteä nopeastikin heti ruokailun jälkeen jonnekin. Lenkille, kauppaan, autoilemaan.. Ennen ei olisi tullut kuuloonkaan, vatsa olisi mennyt samoin tein sekaisin, kun olisi pitänyt lähteä. Mieheni on valanut minuun pikkuhiljaa uskoa, että kyllä mä pärjään ja eihän se edes ole ongelma, jos vatsa menee sekaisin. Etsitään vessa tai aina löytyy jostain sen verran metsää, että sinne vaan.

Minua on autettu paljon ja se on helpottanut elämääni. Olen saanut tukea, vertaistukea ja olen avautunut muutamille läheisille ihmisille. Puhuminen tekee hyvää, vaikka se vaikeaa välillä onkin. Jutellessa voi tajuta sellaisia asioita, joita ei vaan yksin miettiessä tule mieleenkään. Lisäksi se toinenkin helpommin avautuu, kun itsekin on avoin. Ainoa isompi ongelma minulla nykyään on raha, koska meillä on aika isoja lomautuksia töissä. Elokuun tili oli puolikas normaalista ja se tuntuu. Menot on aika minimissään ollutkin aina, mutta nyt on todellista haastetta. Itse pärjään kyllä hyvin, ruoka yhdelle / kahdelle /kolmelle ei hirveitä maksa, mutta pelkään että lapsilta tulee koulukirjamaksuja tms.. Sitten kun liitosta alkaa korvaukset juoksemaan, niin pärjään kyllä. Kovasti tekisi mieli reissuun, toivon että loppusyksystä pääsisin vaikka lyhyelle hotellilomalle Suomeen, ulkomaille en todellakaan usko pääseväni. Ehkä Tallinnaan, se olisikin aivan ihana paikka käydä!

Tsemppiä syksyyn kaikille :)

-Tähti

 

lauantai, 22. heinäkuu 2017

Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä

Parisuhteiden ongelmien rinnalla mietin, miten pärjään syksystä alkaen itseni kanssa. Esikoinen muuttaa elokuussa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, joten minä saan vihdoin oman makuuhuoneen, jee! Siinä se paras kohta tässä asiassa olikin, nimittän pelottaa jäädä melkein yksin.

Miten pärjään, kun olen tottunut olemaan perheen keskellä? No, perhe hajosi kauan aikaa sitten, tyttö jäi luokseni asumaan. Poika käy viikottain pari-kolme-neljä päivää olemassa minun luona. Mutta hän on menossa kavereitten kanssa niin paljon, että näen häntä todella vähän, joten turha kuvitella hänen pitävänsä minulle seuraa. Miesystäväni luona käyn todennäköisesti samaan tyylin kuin ennenkin, eli viikolla pari kertaa iltaisin ja viikonloput olemme yhdessä. Hänellä on lapset aina viikolla, joten en viitsi heitä olla häiritsemässä kovin usein. Ja sitäpaitsi, minulla on oma koti ja tekemistä täälläkin. Tulevaisuudessa on vaan yhä enemmän omaa aikaa.

Lisäksi tiedossa on töistä lomautuksia eli enemmän vapaata, mutta vähemmän rahaa.

Minun täytyy oppia olemaan oikeasti yksin ja tekemään sellaisia asioita, joista tykkään. Käydä lenkillä, ehkä opetella taas juoksemaan (se olis huippua!!), kuntosali on 100m päässä ja siellä vois alkaa käymään taas ryhmäliikuntatunneilla. Kaipaan kyllä spinningiä! Kirjastossa myös on kiva viettää aikaa, olen tykännyt, aikana ennen lapsia, käydä rauhassa lueskelemassa lehtiä siellä.

Miltä musta sitten tuntuu, kun päivä toisensa jälkeen huomaan olevani yksin kotona? Tulen töistä kotiin eikä täällä ole ketään. Teen ruokaa vain itselleni. Pyykkiäkään ei tarvitse pestä kovin usein. Koirankarvoista ei tarvitse ärsyyntyä, sillä tytär vie koiransa mennessään. Tuntuu, että elämä on kiertänyt ympyrän ja olen nuori aikuinen jälleen, etsimässä omaa tietä. Opettelen uudestaan elämään itsekseni. Paitsi että vastuuta on enemmän ja huolta vähän kaikesta.

Olen tietenkin ihan innoissani tästä uudesta sivusta, minkä joudun kääntämään. Ja näinhän sen pitääkin mennä. Kukaan ei ole sotkemassa kotona, joten kun siivoan, niin illalla on edelleen siistiä. Voin järjestellä tavarani ihan miten tahdon. Saan oman makuuhuoneen ja haluan sisustaa siitä pikkkuhiljaa kauniin ja viihtyisän. Olen aikuinen nainen, oman elämäni herra ja nyt siitä pitää nauttia!

Mukavaa kesän jatkoa!

-Tähti

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 17. heinäkuu 2017

Erilaiset elämät luo erilaisii ihmisii

Olen miettinyt todella paljon ihmissuhteita eroni jälkeen. Olen huomannut joissakin läheisissä ihmisissä, että he eivät todellakaan voi hyvin parisuhteessaan tai he ovat muuttuneet ihan toisenlaisiksi, mitä ennen olivat. Hyvässä parisuhteessa ei tarvitse päteä ja yrittää olla joku muu. Voi olla ihan oma itsensä ja kelpaa sellaisenaan toiselle. Molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus näkyy, kumpikaan ei hauku tai lyttää toista. Asioista voidaan puhua ja olla eri mieltäkin, molemmat ymmärtävät sen ja hyväksyvät toisen erilaiset mielipiteet. Olen itse nyt tällaisessa parisuhteessa ja kyllä se vaan tuntuu niin uskomattoman hyvältä! Mä voin sanoa, jos joku asia ei huvita, eikä toinen suutu siitä. Mä voin pyytää apua ja saan apua, aina. Voin olla heikko ja onneton ja toinen haluaa tietää, mikä vaivaa ja lohduttaa minua, etsii ratkaisuja. Mun ei tarvitse jännittää hänen kanssaan, voin rentoutua täysin eikä 10 vuotta kestäneet vatsavaivat vaivaa ollenkaan kuten ennen. Luottamus ja kunnioitus ovat parisuhteen isoimmat asiat, näin sen itse ajattelen.

Kirjoitan nyt kolmesta tuntemastani pariskunnasta, jotka huolestuttavat minua aika paljon ja pelkään, miten heille käy.

1. Suorittajat, haluavat että muutkin elää kuten he?

Mies ja nainen, nelikymppisiä, yhdessä n. 20 vuotta, kolme lasta 9-13 vuotiaita. Tämä perhe on kokoajan menossa, joku on heillä kylässä tai he ovat menossa aina jonnekin kylään. Nyt kun lapset on isompia, heillä alkaa olla omat menot, joten perhe on ihan levällään ihan joka ilta ja viikonloppu. Kyllä, siis ihan JOKA ilta ja viikonloppu. Heillä ei vanhemmat tarvitse unta ollenkaan (sarkasmia!)! Levätä ei saa. Aina pitää tehdä. Vanhaa taloa on nyt remontoitu niin paljon kuin vain suinkin pankista lainaa saadaan. Miehellä on hieno, uusi ja iso tila-auto työn puolesta, jolla tämä täydellinen perhe käyvät sitten sukuloimassa ja lomamatkoilla. Mies on muuttunut  suhteen aikana aivan eri ihmiseksi, mitä hän aikanaan oli. Hänelle näyttää olevan hienot kulissit kaikki kaikessa. Hänen mielestään hänen vaimo on viisas ja upea ihminen, jonka toiveet pitää toteuttaa. Mies tekee kaiken, mitä vaimo vaatii ja vaimohan vaatii. Kokoajan pitää olla joku paikka remontissa, pitää ostaa uusia huonekaluja, kaiken pitää kodissa olla aivan tiptop. Menin milloin tahansa heille kylään, siellä näyttää sisustuslehden sivuilta. Missä on lasten leikin jäljet? Lastenhuoneet on aina siistit. Heillä on leluja, mutta eikö niillä koskaan leikitä? Lapset on todella hiljaisia ja ujoja, vaikka ovat tavanneet ihmisiä pienestä pitäen ja paljon. Eräänä jouluaattona jopa vatsatautinen lapsi tuotiin suvun joulupöytään. Oli vissiin pakko. Ei voinut toinen vanhemmista jäädä sairaan lapsen kanssa kotiin, vaan sairas lapsi tuotiin sukulaisten keskelle. Mietin, milloinkahan perheen pää palaa loppuun? Hän on perusluonteeltaan vaatimaton, hiljainen pohdiskelija, ystävällinen ja mukava mies. Hän nauttisi ihan varmasti leppoisista viikonlopuista perheen seurassa, jotain pientä touhuten. Nykyään hän näyttää jotenkin maaniselta (huono ilmaus) tai sellaiselta, että on pakko mennä ja jaksaa, on ylipirteä ja oikeasti jo ärsyttävä.

2. Yhdessä lapsen vuoksi? Ei mitään yhteistä.

Mies ja nainen, nelikymppisiä, yhdessä olleet yli 20v, yksi lapsi 4 vuotias. He olivat pitkään kahden ja kävivät ahkerasti keikoilla ja kaikenlaisissa tapahtumissa. Lapsihan muuttaa paljon ja nyt tuntuu, että heillä on jotain hukassa. Yhdessä on vaikea olla. Lapsen ruokailuista ja päiväunista ja rutiineista tulee riitaa. Mies leikittää lasta, keikauttaa lasta hartioiden ympäri tms ja lapsi ihan selvästi nauttii ja kikattelee, heillä on hauskaa. Äiti katsoo sivusta ja luo paheksuvia katseita ja sitten ärähtää että eikö tuo jo riitä. Nainen on liian tarkka konrtollifriikki lapsen suhteen. Todella tiukat rutiinit, herätys tiettyyn aikaan, aamupala, lounas, päiväunet jne... pitää toteuttaa millintarkasti. Kyllä lapsella pitääkin olla rutiinit, mutta tässä suhteessa niistä tulee riita, sillä mies antaisi vähän enemmän jo periksi lapselle, lapsen ja äidin välillä on isoja riitoja asiasta, äiti ei anna periksi ja lapsi huutaa ja kiukuttelee. Vanhempien välillä ei ole kunnioitusta toisia kohtaan. He eivät vietä viikonloppuja yhdessä, vaan aina jompikumpi vanhempi on jossain päin Suomea hotellissa, mökillä tms. Heillä ei ole toisilleen mitään annettavaa. Luulen, että he ovat yhdessä vain lapsen takia ja jo kauan heidän elämäänsä seuranneena voisin kuvitella, että he ovat päättäneet "vain asua yhdessä", että mitään oikeaa parisuhdetta tuskin on. Muutama kuukausi sitten he olivat jo eron partaalla, mutta saivat ilmeisesti puhuttua ja sovittua riitansa ja ovat jatkaneet yhteistä elämää. Kumpikaan ei vaikuta tyytyväiseltä eikä todellakaan onnelliselta.

3. Liikaa lapsia, velkaa ja liian pieni talo

Mies ja nainen n. 35 vuotiaita, yhdessä n. 20 vuotta. 5 lasta, joista 4 koululaisia ja yksi 1 vuotias. Tätä pariskuntaa tunnen huonoiten, mutta olen seurannut heidän elämää jo melkein 10 vuotta. Heillä on liian pieni talo tuohon lapsimäärään. Uutta taloa ei ole vara rakentaa eikä oikein tätä vanhaa laajentaa. Nainen halusi väkisin neljän lapsen jälkeen vielä sen yhden. Miksi? Mies ei halunnut. Hän ajatteli, että lapset alkaa olla jo isompia ja pärjäävät hyvin keskenäänkin pieniä aikoja. Hän olisi halunnut viettää vaimon kanssa aikaa myös kahden välillä. Autokin piti vaihtaa, kun nuorin lapsista syntyi. Mies myöntyi lapseen, vaimo sai mitä halusi ja parisuhde on huonossa jamassa. Miksi mies myöntyi lapseen? Olisi kannattanut pitää päänsä ja sanoa, että minä en halua enempää lapsia, piste. Mies ei enää viihdy kotona, jossa on aina sekaista, koska vaimo ei tietenkään jaksa eikä ehdi siivota. Mies käy töissä päivät ja illat harrastelee kavereitten kanssa millon mitäkin. Tulee myöhään kotiin ja raivoaa vaimolle, kun on niin sotkusta. No, miksi mies ei voi auttaa vaimoa? Veisi vaikka kaikki lapset jonnekin, jotta vaimo saisi palautua ja huokaista, ehkä siivoillakin. Miksi mies itse ei voisi siivota? Hän ei jostain syystä halua antaa parisuhteellee mitään, varmasti se nuorimmainen lapsi hiertää pariskunnan välejä. Heillä ei oikein ole varaa erota. Ainoa vaihtoehto voisi olla, että vuokraavat yksiön jostain läheltä ja toinen vanhemmista asuisi siinä viikon ja seuraavalla viikolla vaihto ja lapset saisivat asua talossa kokoajan. Viiden lapsen kanssa muuttaminen erilleen on niin kallista, että se ei onnistu.

Luin viime viikolla lehdestä otsikon, että suomalainen nainen, julkisuudesta tuttu, erosi alkuvuonna ja hänellä oli sitten jo viikossa uusi mies. Nyt nämä ovat muuttamassa yhteen, nainen siis muuttaa Tampereelta Helsinkiin. Tampereelle jää ilmeisesti ex-mies. Heillä on kouluikäinen lapsi. Miten lapsen koulunkäynti järjestetään? Uudella miehellä on kaksi lasta. Pariskunta on tuntenut toisensa hädintuskin puoli vuotta ja nyt on ihan pakko muuttaa yhteen. Miksi?? Olisivat antaneet ensin hiukan aikaa lapsille sopeutua tilanteeseen. Olisivat antaneet ensin parisuhteen kehittyä. Luulisi, että molemmat tietää, kuinka "auvoista" yhdessä asuminen onkaan ja mitä riskejä siihen sisältyy. Kun on uusioperhe, niin varmasti tulee ongelmaa vanhempien ja lasten välillä.

Itse seurustelen miehen kanssa, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta. Ollaan vietetty yhdessä paljon aikaa, mutta usein, kun lapset ovat isällään, niin minä vaan käyn illalla joskus pari tuntia siellä olemassa. Ihan siksi, että lapset tottuu muhun, mutta saavat olla isänsä kanssa myös keskenään. Itselläni lapset on isompia ja haluan myös heidän kanssaan viettää aikaa keskenään, ilman että mieheni on siinä. Miehellä on omakotitalo, ja jos vähän huonejärjestystä miettisi, niin varmasti mahduttaisiin sinne kaikki. Mutta en todellakaan halua muuttaa. Olemme keskustelleet asiasta, eikä mieskään halua, että muuttaisimme yhteen. Hän tajuaa tilanteen mahdottomuuden. Minä haluan eron jälkeen edelleen omaa aikaa ja haluan säilyttää itsenäisyyteni. Haluan säilyttää välini lapsiin hyvinä, että heille ei ainakaan siitä tule hyläyksi tulemisen tunnetta yhtään enempää. Jos muuttaisimme yhteen, ihan varmasti tulisi kaikenlaista kahnausta, ihan jo lastenkin välillä, ja se vaikuttaisi parisuhteeseen. Minä haluan että tämä suhde saa kehittyä ihan rauhassa, aikuisten väliseksi suhteeksi, jota ei rasitä mikään ylimääräinen. Erossa on jokatapauksessa kaikenlaista ongelmaa ja säätöä, että ihan jo siitäkin tulee rasitusta.

Tuntuu, että parisuhteelta odotetaan nykyään ihan liikaa. Pitäisi antaa toiselle ihmiselle aikaa ja edetä kuitenkin mieluummin hitaasti kuin nopeasti. Kun taas ollaan siinä pisteessa, että parisuhteesta ei ole jäljellä kuin ilkeily ja vaatimuslista, niin pitäisi pystyä puhumaan toisen kanssa, mitä vaihtoehtoja oikeasti on. Kukaan ei jaksa huonossa suhteessa antaa niin paljon kuin voisi eikä toinen saisi vaatia liikoja.

Hyvää kesää kaikesta huolimatta!

-Tähti

 

maanantai, 26. kesäkuu 2017

Mua puri baarikärpänen

Olin 16, kun alkoin käyttämään alkoholia suhteellisen säännöllisesti. Lähes joka viikonloppu olin kavereiden kanssa menossa ja hyvin usein alkoa oli mukana. Ensin ei oikein tiennyt, mitä olisi juonut tai miten paljon, joten minttusuklaaliköörit ja lonkerot tuli oksennettua muutamaan kertaan. Kun täytin 18v ja sain ajokortin, olin välillä kuskina, mutta enimmäkseen kaverin kyydissä kaljapullo kädessä. Välillä vedettiin kunnon kännit ja välillä vähemmän. Monesti oltiin keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina baarissa. Joskus maanantainakin. Halusin juoda ja pitää hauskaa. Siitä se alkoi, että oikeen mihinkään ei viikonloppuisin halunnutkaan enää mennä selvinpäin.

Tapasin tulevan aviomieheni ollessani 19v ja baarissa tietenkin. Hänkin käytti alkoa samaan tyyliin kuin minä, joten siitä tuli "yhteinen harrastus". Kyllä siinä meni yleensä kaikki vikonloput kaljotellessa. Baareissakin käytiin.

Ensimmäistä lasta odotin 25-vuotiaana ja koko raskausajan olin ilman alkoa sekä imetysajan. Mutta siitä se nopeasti taas lähti samaan malliin, paitsi että meistä toinen otti viikonloppuisin vähemmän ja huolehti lapsesta, että toinen sai "rentoutua" rauhassa. Toinen raskaus oli 28-vuotiaana ja jälleen olin täysin raittiina, raskausaikana mun ei koskaan tehnyt mieli edes juoda, olin niin innoissani tulevasta vauvasta! Imetys meni toisen kohdalla niin, että kun viikonloppuisin imetin illalla viimeistä kertaa, niin sen jälkeen join 2-3 kaljaa. Sittemmin määrät nousivat. Harvoin olin kotona humalassa, mutta tottakai pienessä hönössä.

Parisuhteen ongelmat lisääntyivät, lapset kasvoivat ja viini tuli vahvasti kuvioon mukaan, oli kiva viikonloppuisin ottaa viiniä. Kohta tehtiin reissuja Tallinnaan, että saatiin halvempaa viiniä ja kaljaa, ja niiden reissujen jälkeen ottaminen oli melkein jokapäiväistä, meillä molemmilla. Lasten kuskaaminen harrastuksiin oli minun vastuulla, mies ei halunnut vaivautua, jotan se onneksi rajoitti minun juomista. Lauantai-aamuisin piti olla klo 10 ajokunnossa. Rehellisyyden nimissä, välillä olin kauhuissani, että olenko. En koskaan juonut mitään väkeviä ja todella harvoin join aamuyölle, puolen yön aikaan sänky kutsui.

Avioeron tullessa ja yksiöön muuttaessa, kaikki tavallaan räjähti käsiin. Join joka päivä ja juon edelleen. On todella vaikeaa päästä eroon alkosta. Asun pienellä paikkakunnalla, joten AA-kerhoon en todellakaan kehtaa mennä, mutta olen nyt netistä etsinyt vertaistukea. Tarinoita löytyy paljon ja haluan saada juomiseni järkevälle tasolle. Tänään en ole ottanut mitään ja olikin ihana ilta. Lähdin lenkille klo 20.30, sitten suihkuun ja kuppi teetä. Aivan täydellinen ilta! Mutta vielä lenkille lähtiessä mietin, että taidan laittaa kaljan kylmenemään ja juon sen yhden, kun tulen. Sitten tajusin, että ei se siihen jäisi, ottaisin viiniä pari lasillista ja ilta olisi sitten "pilalla".

Viimeksi olen ollut ilman alkoa tasan viikko sitten, maanantain. Sen jälkeen joka päivä ja juhannuksena enemmän, tuli valvottua aamuyölle joka ilta. Olinkin sitten sunnuntaina ihan poikki, tosin me lenkkeilimme pitkiäkin lenkkejä viikonloppuna. Mutta kun nukkuminen jää liian vähälle, niin sen kyllä tuntee.

Minulla on selkeästi jonkunverran alakuloisuutta, ja se johtuu alkon käytöstä. Kokoajan on huono omatunto ja taistelen itseni kanssa. Paino nousee, kaljamaha löytyy ja kasvotkin on vähän turvoksissa. Ei tahdo jaksaa mitään, normi siivoaminenkin tuntuu aika työläälle, mieluummin sitä istuu sohvalla juomassa viiniä. Ja vihaa itseään.

Yritän olla huomisenkin juomatta. Minun on selätettävä tämäkin kriisi elämässäni, kun huolia ja murheita on muitakin, mihin en itse voi vaikuttaa. Mutta tähän voin, tosin vaikeaa se on. Se on niin helppo ottaa, kun ei ole kukaan katsomassa, vahtimassa. 

On multa liian helppoa näet siivet nyppiä.

Mukavaa kesää :)

-Tähti

 

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista