tiistai, 22. toukokuu 2018

ettei nyt vaan sattus mitään..

Olin hyvinvointilomalla, jossa oli joukko minulle entuudestaan tuntemattomia naisia. Ja se, mitä huomioin, oli minulle itselle todella outoa ja en vaan ymmärrä koko juttua.

Tulin lomapaikkaan innoissani ja halusin tutustua mahdollisimman moneen naiseen ja kuulla heidän tarinoitaan ja kohtaloitaan. Ja halusin tietenkin myös avautua itsekin elämäni kriiseistä.

Ensimmäinen kokoontuminen oli salissa. Kun menin sinne, suurin osa oli jo paikalla. Yritin tervehtiä kaikkia, mutta kukaan ei edes katsonut minua. Olinko näkymätön? Sitä rataa jatkui ihan koko loma, onneksi vain viikonloppu. Yritin olla avoin ja keskustella, mutta naiset ei edes katsoneen minuun päin, kävelivät nopeasti ohitse tai teeskentelivät kuuntelevansa ja sitten alkoivat puhumaan muille ihan muista asioista. Lauantai-iltana mentiin ravintolaan ja ajattelin että kun porukka ottaa juotavaa, niin viimestään silloin meillä on niin hauskaa, että nauretaan vedet silmissä. No ei ollut. Osittain ihan hyvää keskustelua virisi meidän pöydässä. Yksi nainen erityisesti oli äänessä ja häneltä kyselinkin jotain. 

Lähdin ravintolasta ensimmäisten joukossa pois, olin ihan itku kurkussa. Itkin huoneessani. En voi ymmärtää, mikä mussa oli vikana? Olin ystävällinen, kyselin mielestäni sopivasti muilta asioita, en tunkeillut mutta juttelin kohteliaasti, yritin kuulua porukkaan. Minusta tuntui että olin täysin ulkopuolinen, kukaan ei kysynyt minulta mitään. Yksi nainen, koko porukasta, koko loman aikana, kyseli multa jotain, ei kukaan muu. Ei kukaan. Ja meitä oli 15.

Kerran tulin hotellin aulaan, jossa meillä piti olla kokoontuminen ja siellä oli mun lisäksi yksi nainen. Aloitin hänelle juttelemaan, että oletko ennen käynyt tämmöisillä lomilla, missä asut, onko sulla lapsia jne.. ja hän vastaili kyllä, mutta ei kysynyt multa yhtään mitään. Ja sitten hän mutisi jotain ja pakeni vessaan. Oin ihan hämmästynyt. Kuinka aikuiset naiset käyttäytyvät noin!

Olis tosi kiva tietää, mikä oli se ongelma minussa. Miksi toiset tutustuu helpommin, miksi minuun ei halunnut kukaan tutustua? Mietin, että oliko ulkonäköni sellainen, etteivät he halunneet jutella. Mutta kyllä tuommoiseen porukkaan mahtui niin monenlaista naista, että ei se voi syy olla. 

Olen myös miettinyt, olenko hiukan liian herkkä ja otan itseeni asioista, joita ei välttämättä muut edes huomaa? Olen päättänyt olla reippaampi ja työntää sellaiset ajatukset kokonaan pois, että "mikä minussa on vikana". Ei mikään ole vikana. Olen ystävällinen, en ilkeä enkä itsekäs, otan muut huomioon ja osaan jutella ja kysellä. Joten en voi muuta sanoa, kuin pitäkää tunkkinne. Harmi, että oli noin tyhmää porukkaa. Töissäkin on hauskempaa :)

 

- Tähti

 

 

 

 

tiistai, 22. toukokuu 2018

Mistä tunnet sä ystävän

Minulla on ystävä, jonka olen tuntenut ihan koko elämäni. Hänen kanssaan olen jakanut surut ja murheet, koulukiusaamiset ja koko elämä. Uskoin, että hän on se, minun paras ystäväni.

Mutta, eroni jälkeen jotain on muuttunut. Hän ei ole enää se ihminen, joksi häntä luulin. TAI olen ollut väärässä kokoajan ja luullut, että hän on ystäväni. Ei kait tämmöinen ihminen kuulosta kovin hyvältä ystävältä:

Tajusin, että hän on halunnut nolata minut ihmisten edessä. Hän on nauttinut siitä, että sai mut punastumaan ja että jouduin ihmeellisiin vaikeisiin tilanteisiin ja jätti minut selittelemään asiaa. Minä pyysin hänet lapseni kummiksi, hän ei kutsunut minua edes kummankaan lapsensa ristiäisiin. Minä kutsuin hänet omiin 40v juhliini, hän ei "päässyt tulemaan" muttei myöskään laittanut onnittelukorttia lahjasta puhumattakaan. Minä menin hänen juhliinsa ja lahjan lisäksi olin koonnut hänelle elämästään hauskan videon. Hän ajoi ajokortin vasta vanhemmalla iällä, joten olen kuskaillut häntä aika paljon. Hän olettaa, että haen hänet aina kotoa ja ajelaan mun autolla esim. hotelliin viikonlopuksi ja sitten kuskaan hänet takaisin kotiin. Hän on suuttunut minulle, kun en sitä aina ole tehnyt, koska välillämme on kuitenkin lähes 100km/suunta.

Nyt olen tajunnut myös sen, että minun kanssa vietetään aikaa vain silloin, kun muita ei ole saatavilla. Viime keväänä pyysin häntä kesälomalla mun luokse (olin muuttanut uuteen asuntoon), oltaisiin höpötelty kaikkea ja otettu muutama olut. En saanut mitään vastausta pyyntööni, enkä myöhemminkään, kun laittelin asiasta viestiä, joten jätin sen sikseen. Emme nähneet koko kesänä. Hän keksi keksimistään tekosyitä, kun pyysin hänta viime syksynä yhdelle keikalle, joka oli kuukausien päästä. Koska tiesin, että hänellä on viikonloppuisin harvoin vapaata, niin pyysin ajoissa. Sovittiin, että suunnitellaan ja mietitään ja sen jälkeen hänestä ei kuulunutkaan yhtään mitään. Sitten soitin hänelle ja kysyin asiaa, mutta hän oli niin vaivaantunut, että ajattelin sitten jättää koko aiheen ja puhelin vain niitänäitä. Enkä sen koommin soittanut hänelle. 

Tajusin nuo ja monet muut asiat vasta, kun aloin pohtimaan meidän ystävyyttä. Aika yksipuolista se on ollut. Ja se harmittaa mua todella paljon, koska hän on se paras ystävä. Välillä meillä on ollut seurusteluiden vuoksi vuosien taukoja, mutta aina olemme jatkaneet jouhevasti ystävyyttä.

Nyt olemme pari-kolme kertaa kevään aikana soitelleet, mutta ajattelin jättää hänet pikkuhiljaa. En mä tarvitse tuommoista ihmistä elämääni. Karsin kaiken kurjan elämästäni, ensin jäi aviomies, sitten paras ystävä. 

Elämä on.

- Tähti

 

 

keskiviikko, 8. marraskuu 2017

Tahdot irti, pyörästä, Joka pyörii muttei matkaas enää edistä

Olen viime aikoina silloin tällöin joutunut muistelemaan entistä elämääni exän kanssa. Lueskelen keskustelupalstoja ja niissä tulee välillä vastaan sellaisia juttuja, joissa aika ilmiselvästi toinen osapuoli on narsisti. Esimerkkinä keskustelu, jossa ihmeteltiin, kuinka jotkut ihmiset katoilevat paikalta ja jättävät puolison mahdollisesti ilman rahapussia ja kännykkää ulkomailla ties minne. Toinen sitten paniikissa yrittää päästä esim. takaisin hotelliin, jossa puoliso täysin tyytyväisenä jo odotteleekin. Tai menevät yhdessä kauppaan, mutta puoliso katoaa sieltä ja kun toinen tulee kaupasta pois, on puoliso siirtänyt auton jonnekin ihan muualle ja kattelee sieltä tyytyävisenä, kun toinen on paniikissa ja etsii autoa.

Itselleni tuli tuosta parikin muistoa. Olimme eräässä pikkukaupungissa ja reissu oli minun toiveeni, sillä halusin kovasti nähdä sen joulutorin. Olin puhunut siitä exälleni paljon ja olin innoissani, kun lähdettiin. Paikka oli meille ennestään tuttu, exäni osasi siellä kulkea, mutta minun suuntavaistolla en uskonut joulutoria löytäväni. Sitten koitti päivä, kun sinne lähdettiin. Oli jo ilta, kun kävelimme etsien toria. Satoi vettä, lunta ei ollut missään, paleli ja kaikki olimme hieman väsyneitä. Mieheni johti joukkoa (meidän lapset oli mukana) ja hän ei vaan tuntunut yhtään tietävän, missä se tori oli. Hän, joka ei KOSKAAN eksynyt missään, osasi samointein ajella Berliinin keskustassa eksymättä, niin ei nyt vaan "löytänyt" sitä toria millään, vaan käveltiin ja käveltiin ja oltiin ihan märkiä. Itse vain seurasin miestäni, luotin häneen tietenkin, huppu oli päässäni sateen takia ja kävelin pää painuneena. Sitten viimein tajusin, että nyt mennään ihan väärään paikkaan! Sanoin exälle, että tuonne ei ainakaan mennä, siellä se ei ihan varmasti ole! Käännyin takaisin, lapset halusi jo päästä hotellille ja ex löntysteli kaukana perässämme kiukkuisena, kun olin uskaltanut kyseenalaistaa HÄNEN suunnistustaitonsa! Minun johdolla viimein joulutori löytyi, mutta kaikki se hyvä ja odottava fiilis oli poissa. En jaksanut itsekään siellä kauaa katsella, tarjosin exällekin glögit ja sitten lähdimme pois.

Nyt olen ihmetellyt, että kuinka ihmeessä ex VIITSI kävellä itsekin siellä sateessa? Millainen ihminen oikeesti viitsii nähdä noinkin paljon vaivaa, että saa toisen harmistumaan? Että saa toiselle pahan mielen? Narsisti, narsisti nauttii niin paljon, että voi aiheuttaa toisille pahaa oloa ja hämminkiä. Se tekee sen silläkin kustannuksella, että maksettu ulkomaanmatka on ihan pilalla hänen toimiensa vuoksi. Ja MINÄ, idiootti, vielä tarjosin hänellekin glögiä!!! Jos nyt ikinä tulisi samantyyppinen tilanne, niin en todellakaan tarjoaisi muuta kuin potkun perseelle.

Toinen asia, mikä tuli mieleeni, on se, kun exän kanssa kävimme kaupassa. Jos hän otti ostoskärryt, niin hän katosi samointein kauppaan. Hän purjehti tyytyväisenä ties missä ja minä keräilin ostoksia syliini ja yritin löytää häntä. Vaikka olin hänelle kiukkuinen, kun vihdoin herran löysin, hän monesti katosi uudestaan. Koko kauppareissuhan menee pilalle siksi, että puolisolla menee aikaa suunnattoman paljon toisen etsimiseen. Ei siinä välttämättä enää sitten jaksa kaikkia tavaroitakaan hakea, kun on tullut muutamia kilometrejä käveltyä. Kenen etu tämmöinenkin käytös on - en tajua mutta ex varmasti nautti, kun sai taas kaiken sekaisin.

Jälkeenpäin sitä tosiaan voi vain hämmästellä, kuinka on voinut tuommoisen ihmisen kanssa olla yli 20 vuotta! Kuinka hänen käytöstään on joutunut sietämään, häpeämään ja selittelemään kaikille. Ja herra itse ei vaan tajua eikä myönnä tehneensä mitään koskaan ikinä tahallaan, koska hän RAKASTAA vaimoaan ja perhettään eikä tekisi heille koskaan mitään pahaa. Silmät suurina, tyhjä katse ja suu auki. Hän ei ymmärrä.

Minulla vei liian kauan, että lähdin. Mutta kun on lapset, talo ja yhteinen elämä, ei lähtö ole mikään helppo. Muutamia vuosia vei, kunnes päätös kypsyi loppujenlopuksi aika nopeasti. Enkä ole katunut, eroa en ole katunut yhtään. Olen paljon terveempi, olen palannut siksi ihmiseksi, joka olin aikaisemmin, yli 20 vuotta sitten.

Ihanaa marraskuuta kaikille!

-Tähti

 

maanantai, 28. elokuu 2017

Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa

..Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda, että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen..

Pari viikkoa on mennyt uuden elämän opettelussa. Ja nautin ihan täysillä! Mulla on oma, nätti koti, jossa todellakin viihdyn. Poika oli luonani viime viikolla to-la ja meillä oli kivaa. Hänestä on kasvanut ihanan fiksu nuori mies ja hän tykkää käydä ammattikoulua. Puheli minulle kaikenmaailman asioita, koulukavereista, heidän tyttöystävistä ja sitten opiskelusta. Tyttöni oli viime viikonlopun koulun asuntolassa, tulevana viikonloppuna hänkin tulee luokseni.

Vapauden tunne on aika mahtava tunne. Kun saat vihdoin elää niinkuin itse tahdot. Kukaan ei ole sanomassa, mitä pitäisi nyt tehdä ja määräilemässä vähän kaikkea, levittämässä ahdistusta. Pääsin eroon sitä päällepäsmäristä ja nyt osaan todella arvostaa omaa rauhaa. Edelleen muistelen kaikkea, mitä exän kanssa tulikaan koettua ja kuinka huonosti hän minua kohteli. Itse olen jo puhunut omille lapsilleni, että jos suhteessa tuntuu olevan jotain vikaa, joku asia ei vaan ole hyvin ja se vaivaa ja harmittaa, niin kannattaa todella miettiä, jääkö siihen suhteeseen. Kaikkea ei kannata sietää, kuten itse tein.

Jos joku olisi minulle sanonut silloin, kun olin parikymppinen, että millainen kunnon suhteen tulisi olla, niin ehkä olisin jättänyt sen suhteen. Valitettavasti minä luulin, että sellaisia ne kaikki suhteet ovat ja huonoa kohtelua nyt vaan pitää sietää. Nyt olen sellaisessa kunnon suhteessa, jossa toinenkin osapuoli on aikuinen. Hän ottaa vastuuta, antaa aikaa, ymmärtää, lohduttaa, auttaa ja tekee asioita. Hän ei jää sohvanpohjalle huokailemaan, vaatimaan minulta kaikkea, sotkemaan ympäristöä ja alistamaan toisia. Nautin niin paljon mieheni seurasta ja meillä on kivoja yhteisiä harrastuksia, joita exän kanssa vaan ei koskaan ollut. Vatsalääkkeeni olen jo täysin unohtanut! En ole tarvinnut sitä enää pitkään aikaan ja vatsani on ihan hyvässä kunnossa. Imodiumia käytän edelleen, mutta senkin käyttöä olen onneksi pystynyt vähentämään. On aivan ihmeellistä, kuinka nykyään voin lähteä nopeastikin heti ruokailun jälkeen jonnekin. Lenkille, kauppaan, autoilemaan.. Ennen ei olisi tullut kuuloonkaan, vatsa olisi mennyt samoin tein sekaisin, kun olisi pitänyt lähteä. Mieheni on valanut minuun pikkuhiljaa uskoa, että kyllä mä pärjään ja eihän se edes ole ongelma, jos vatsa menee sekaisin. Etsitään vessa tai aina löytyy jostain sen verran metsää, että sinne vaan.

Minua on autettu paljon ja se on helpottanut elämääni. Olen saanut tukea, vertaistukea ja olen avautunut muutamille läheisille ihmisille. Puhuminen tekee hyvää, vaikka se vaikeaa välillä onkin. Jutellessa voi tajuta sellaisia asioita, joita ei vaan yksin miettiessä tule mieleenkään. Lisäksi se toinenkin helpommin avautuu, kun itsekin on avoin. Ainoa isompi ongelma minulla nykyään on raha, koska meillä on aika isoja lomautuksia töissä. Elokuun tili oli puolikas normaalista ja se tuntuu. Menot on aika minimissään ollutkin aina, mutta nyt on todellista haastetta. Itse pärjään kyllä hyvin, ruoka yhdelle / kahdelle /kolmelle ei hirveitä maksa, mutta pelkään että lapsilta tulee koulukirjamaksuja tms.. Sitten kun liitosta alkaa korvaukset juoksemaan, niin pärjään kyllä. Kovasti tekisi mieli reissuun, toivon että loppusyksystä pääsisin vaikka lyhyelle hotellilomalle Suomeen, ulkomaille en todellakaan usko pääseväni. Ehkä Tallinnaan, se olisikin aivan ihana paikka käydä!

Tsemppiä syksyyn kaikille :)

-Tähti

 

lauantai, 22. heinäkuu 2017

Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä

Parisuhteiden ongelmien rinnalla mietin, miten pärjään syksystä alkaen itseni kanssa. Esikoinen muuttaa elokuussa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, joten minä saan vihdoin oman makuuhuoneen, jee! Siinä se paras kohta tässä asiassa olikin, nimittän pelottaa jäädä melkein yksin.

Miten pärjään, kun olen tottunut olemaan perheen keskellä? No, perhe hajosi kauan aikaa sitten, tyttö jäi luokseni asumaan. Poika käy viikottain pari-kolme-neljä päivää olemassa minun luona. Mutta hän on menossa kavereitten kanssa niin paljon, että näen häntä todella vähän, joten turha kuvitella hänen pitävänsä minulle seuraa. Miesystäväni luona käyn todennäköisesti samaan tyylin kuin ennenkin, eli viikolla pari kertaa iltaisin ja viikonloput olemme yhdessä. Hänellä on lapset aina viikolla, joten en viitsi heitä olla häiritsemässä kovin usein. Ja sitäpaitsi, minulla on oma koti ja tekemistä täälläkin. Tulevaisuudessa on vaan yhä enemmän omaa aikaa.

Lisäksi tiedossa on töistä lomautuksia eli enemmän vapaata, mutta vähemmän rahaa.

Minun täytyy oppia olemaan oikeasti yksin ja tekemään sellaisia asioita, joista tykkään. Käydä lenkillä, ehkä opetella taas juoksemaan (se olis huippua!!), kuntosali on 100m päässä ja siellä vois alkaa käymään taas ryhmäliikuntatunneilla. Kaipaan kyllä spinningiä! Kirjastossa myös on kiva viettää aikaa, olen tykännyt, aikana ennen lapsia, käydä rauhassa lueskelemassa lehtiä siellä.

Miltä musta sitten tuntuu, kun päivä toisensa jälkeen huomaan olevani yksin kotona? Tulen töistä kotiin eikä täällä ole ketään. Teen ruokaa vain itselleni. Pyykkiäkään ei tarvitse pestä kovin usein. Koirankarvoista ei tarvitse ärsyyntyä, sillä tytär vie koiransa mennessään. Tuntuu, että elämä on kiertänyt ympyrän ja olen nuori aikuinen jälleen, etsimässä omaa tietä. Opettelen uudestaan elämään itsekseni. Paitsi että vastuuta on enemmän ja huolta vähän kaikesta.

Olen tietenkin ihan innoissani tästä uudesta sivusta, minkä joudun kääntämään. Ja näinhän sen pitääkin mennä. Kukaan ei ole sotkemassa kotona, joten kun siivoan, niin illalla on edelleen siistiä. Voin järjestellä tavarani ihan miten tahdon. Saan oman makuuhuoneen ja haluan sisustaa siitä pikkkuhiljaa kauniin ja viihtyisän. Olen aikuinen nainen, oman elämäni herra ja nyt siitä pitää nauttia!

Mukavaa kesän jatkoa!

-Tähti

 

 

 

 

 

 

 

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista