Meillä ei ollut koskaan mitään ihanaa ja suurta rakkautta. Tapasimme paikallisessa baarissa ja alettiin seurustelemaan. Ex ei halunnut tavata joka päivä, vain silloin kun hänelle sopi. Alussa oli jotenkin todella vaikea häneen tutustua, saatoimme istua sohvan eri päissä melkein koko illan. Itse en jostain syystä uskaltanut mennä viereen, hänestä ei sillonkaan huokunut semmoinen lämmin ihminen, joka kutsuisi luokseen. Meillä oli paljon riitoja ja erosimmekin muutamaan kertaan. Hän kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla piti minua pauloissaan, hän loi minulle tunteen, että tarvitsen häntä ja että häntä kannattaa tavoitella. Hän itse ei ollut kovinkaan aloitteellinen riitojen jälkeen sopimaan ja erojen jälkeen ehdottamaan yhteenpaluuta. Hän ei varsinaisesti kieltänyt mua tapaamasta kavereita, mutta ei koskaan kannustanutkaan siihen. Minulle jäin jotenkin syylinen olo kaverien kanssa vietettyjen iltojen jälkeen, vaikken mitään väärää tehnytkään. Se syyllisyyden tunne kulki vieressäni koko meidän yhdessäolon ajan ja joskus vieläkin.

Miksi ihmeessä me mentiin naimisiin? Lähtökohdat oli jo noin huonot. No, silloin mulla ainakin tuli semmoinen olo, että naimisiin pitää mennä ja että haluan lapsia ja perheen. Oltiin sitten jo muutettu taloon, jonka ex osti. Riitoja oli edelleen ja monesti itkin, kun koin, että minua kohdellaan huonosti ja epäreilusti. Hän teki asioita, joista pahoitin mieleni tai suutuin ja anteeksi hän ei kyennyt koskaan pyytämään, vaikka joskus kierin lattialla ja huusin ja anelin. Miten minä ALENNUIN  semmoiseen, en tajunnut sitä silloin. En varmasti itsekään ollu se helppo ihminen, mutta minä halusin ja tarvitsin vain rakkautta ja kunnioitusta. Hän ei kosinut, ei tullut mukaan ostamaan kihla- eikä vihkisormuksia. Hän ei kutsunut perhettään kihlajaiskahveille eikä suostuntut puhumaan avioliittoaikeista vanhemmilleen ajoissa, jolloin häiden ajankohtaa piti muuttaa. Ja minä olin jo askarrellut kutsukortit.

Lapset syntyivät ja meillä oli todella kiireisiä vuosia. Yritimme kuitenkin välillä ottaa aikaa kahdestaan. Kahdestaan tehdyt reissut oli yleensä ihan kivoja, sitä oli niin poikki arjen kanssa, että mikä tahansa reissu kelpasi ja nosti tunteet korkealle. Kun itsekin oli arjessa niin kiireinen, ei huomannut omassa liitossaan olevia ongelmia, tai paremminkin, en halunnut huomata. Joskus niistä halusin exän kanssa puhua, mutta hänen kanssaan puhuminen nimenomaan ongelmista, oli todella vaikeaa. Hän ärsyyntyi, puolustautui, alkoi marttyyriksi, suuttui jne... Itse ongelma jäi aina selvittämättä ja mykkäkoulua kesti muutamasta päivästä pariin viikkoon. Ja kun asiaa myöhemmin yritettiin selvittää, minä olin aina se syyllinen, joka lopulta pyysi anteeksi ja lupasi muuttua. Exä oli hyvä seuramies ja kun hän oli hyvällä päällä, niin hauskaa oli. Mutta, sekin hauskuus tuli yleensä muiden ihmisten kustannuksella. Ja valitettavasti se suurin ivailun, pilkan ja jäätävän huumorin kohde olin minä. Minä ja minun terveysongelmani.

Vuosien saatossa menetin itsetuntoni, oman itseni, haluni, toiveeni, ja melkein mielenterveyteni.

Ja tätä avioliitoa moni sukulainen kadehti, olimme saavuttaneet niin paljon, olimme pitkässä, onnelliselta vaikuttavassa parisuhteessa. Meillä oli ihan hienot kulissit. Niissä kulisseissa, eli omassa elämässäni, minä näyttelin kuiskaajan osaa.

-Tähti