Olen niin surullinen, mitä tuskaa aiheutin miesystävälleni. Siis eron takia. Kyllä, puhuin hänelle kaikesta, näistä ongelmista, stressin aiheuttajista ihan avoimesti, mutta hän ei ollut ymmärtänyt niiden olevan niin isoja ongelmia. 

En itse osannut tuoda asioita ja ongelmia tarpeeksi voimakkaasti esille, joten toinen ei huomioinut niitä eikä ymmärtänyt vakavuutta. 

Syy on siis minun. En osannut kertoa. Koska en itsekään tiennyt, mistä kaikki kumpuaa.

Osittain syy voi olla myös toisessa, joka ei osannut ottaa asiaa vakavasti.

Ja sitten kun tulee se "kamelin selkä" -tilanne, niin se katkeaa heti. Riks paks poks, samointein.

Kaksi viikkoa ollaan nyt oltu näkemättä. Mulla on niin ikävä ja mietin usein, oliko tämä oikea ratkaisu? Mitä jos olisin vaan tukeutunut häneen enkä työntänyt pois? Mutta kun mulla on se olotila, etten vaan jaksa antaa enkä jaksa ottaa vastaan. En jaksa olla suhteessa. En ole kovinkaan nauttinut tästä yksinolosta juuri tuon takia, kun en tiedä teinkö oikean valinnan elämässä vai megaluokan virheen.

Meillä oli joitain suunnitelmia tulevaisuuteen, joista yksi oli tänäiltana. Suunniteltiin sitä yhteistä aikaa ja iltamenoa, ruokaa ja stand up-iltaa yhdessä. Hän on siellä nyt muitten kanssa ja minä olen kotona. Toivon että hän osaa nauttia. Tiedän että se on vaikeaa. Vaikeaa on mullakin.

-Tähti